Kiitos

ja kumarrus, rakkaat matkaseuralaiset.

Blogin pitäminen on kuitenkin ollut iso henkireikä tälläkin reissulla.

Ja nyt se loppuu.

Palaan kenkien ja sukkien ja alushousujen ja vessapaperin maailmaan miehenä, jonka mielestä kakki em. asiat eivät ole niin tarpeellisia kuin luullaan.

En tiedä olenko muuta oppinut.

No olen mä.

Nyt edessä sitten jotakin muuta. Uusi kaupunki. Uusi työpaikka. Uusia ihmisiä. Ans kattoo.

Mo.

Joose.

Loppuun kiihdytetty

Kuvan tyttö ei liity mitenkään sisältöön. Toisaalta nuo tekstit ovat musta jotenkin...hassuja.

Heh.

Singapore. Suihku. Roinakassi raivolla vedetty läpi shoppaavien teinien. Kaikenlaista harmia.

Eli 60 tuntia meni siitä, kun Ayutthaiassa astuin junaan siihen kun Singaporessa sain kassin käsistä.

Se kassi on iso ja punainen ja painava ja kukaan ei väistä sitä.

Olo on lievästi sekava. Pari yötä junassa. Yksi päiväroikkuminen maailman likaisimmassa ja tylsimmässä kaupungissa (Hat-Yai). Yksi päiväjunailu aasialaisille tarkoitetuissa päivävaunussa (ne on pienempiä), reissun eka länsimainen roskaruokailu, kafkamainen episodi rajalla, pari pulloa rommia, useita tunteja Väinö Linnaa, odottamista. Puuh. Väsy. Tänään intialaista ruokaa ja nukkumaan aikaisin. Oletan. Vai arabialaista? Vai malesialaista? Vai riisikanaa?

Joo. Ei ne meinannu päästää mua pois maasta. Oli viisumi mennyt umpeen.

Mä olin ihan että "daa. kolme kuukautta hei".

Ja ne oli et "kuuskytä päivää. Kaksi ylimenevää tekee 500bhatia/päivä, eli 1000bhatia kitooooooos."

Ja mä: "daa. mulla mitään oo. Just laitoin viimeset rahat menemään"

Ne: "1000 bhatia kiitos"

Mä: "mun juna menee kohta" (tää tapahtu siis rajaseudun junasemalla ja juna siinä puuskutteli.

Ne: "1000b. tak"

M: "onkx automaattia?"

N: "kylillä on. mene sinne. ehkä ehdit"


M: (kiroilua ja enemmän kiroilua) (juoksee) (löytää mopotaksin) (ajetaan automaatille) (Joose tajuaa olevansa Malesian puolella ja tajuaa että ei tajua mitään Malesian rahayksiköstä) (Mopotaksi auttaa) (Joose sössii ja nostaa vähän liian vähän) (Automaatti ei anna enempää) (Mennään takas) (Kuski ottaa omansa) (Meen tullimiehille Malesiamanin kanssa) (Ne sanoo, et tuolla on rahanvaihtopiste) (mää: "daa. olis mulla euroja ollu") (komikoiden ja mopotaksin jälkeen mulla on 940 bhatia) (Rukoilua) (Miettimistä) (Kerjään lopulta parilta turistilta puuttuvat) (Aika kuluu ja juna puhisee) (Malesian tullissa miehellä ei ole kiire mihinkään) (Ei todellakaan) (ei vieläkään) (Sitä kiinnostaa mun passin hiirenkorvat) (Minä hymyilen kauniisti) (Lopulta se leimaa passin ja juoksen junaan) (Juna lähtee) (Minä mukana) (Vaihdan paidan koska olen hikinen).

Et nyt sit olen saanut sakot thaimaaksi. En tiedä olenko tervetullut maahan enää. Kai mä olen.

Semmoista. Siitä kimmastuneena jätin K. Lumpurin väliin ja pyyhälsin suoraan S.poreen. Ettei huomenna vain tulisi mitään ongelmia.

Hat-Yai oli perseestä. Sinne ei tarvi kenenkään mennä.

Alledged offender...tunnustin vain, koska juna odotti. Mulle sanottiin, et se on kolme kuukautta. Tai jotakin....tai mä tiedä.

Uuu. Mä käyn ylikierroksilla. Ilta viilenee. Ehkäpä minäkin tästä.

Annoin jalattomalle miehelle kengät

Pelkäsin, että loukkaantuuko se niistä, mutta näytti ymmärtävän että niillä on jälleenmyyntiarvoa.

Mulla on siis liikaa roinaa.

Plää. Viimeiset päivät on raskaita. Varsinkin kun tää on tälläistä odottelua ja rahan kanssa kituuttamista. Nyt on asemapaikkana Hat-Yai. Bangokista 1000km etelään. Tämmöinen ruuhkainen kauppakaupunki.

Torstai-iltana löysin pari ranskalaista ja lähdin toisen kanssa diskoon. Eka diskokeikka tällä reissulla. Oli kokemus. Porukkaa oli ja keski-ikä ehkä 15. Olin suosittu poikien keskuudessa ja hengailin leikkareiden kanssa. Havaitsin aika nopeasti, että en pitänyt siitä ranskiksesta ja feidasin törkeesti omille teilleni. Annoin yhdelle pojista hattuni ja lähdin kadulle oppimaan, että se mitä olen kanaksi luullut onkin possua. Menin siis yökeitolle kadulle.  Laumoittain teini-ikäisiä huoria. Laumoittain. Ja kyseessä oli ihan paikallisten paikka. Jännä maa.

Perjantai aamunla sitten junaan ja odotamaan toista junaa ja junailua ja nyt junan odottamista. Viisi tuntia kulutettavana ja sitten poistun maasta Malesian puolelle. Eilinen junailu meni lopulta ihan mukavasti Tuntematonta Sotilasta kuunnellen (vihdoin viimein jaksan kuunnella äänikirjoja. Se on oikeastaan aika leppoista hommaa. ja siinä on hyvä lukija. Linna ei ole sanankäsittelijänä mikään notkelo, mutta on se tarkka. Ja laajakatseinen. Ihailtavaa).

Paikallinen solidaarisuus on kyllä ihailtavaa. Junissa pörrää jos jonkinlaista ruokakaupustelijaa eikä se mitenkään haittaa junaravintolan pitäjiä. Palvelu pelaa. Mut junapalvelija juotti mukavaksi ja loppumatkasta eräs paikallinen jatkoi siitä. Tiedä sitten miten tavat muuttuvat, kun tästä siirryn muslimimaahan.

Plää. Ei oo kivaa, kun ei oo omaa paikkaa. Junassa menee ihan mukavasti kun on oma paikka ja matka taittuu, mutta tämä roikkuminen on tylsää. Kitumailit. Kaksi yötä jäljellä, että nyt vaan malttia.

Postitoimisto pitää etsiä ja lähettää takaisin Phukettiin pari kirjaa jotka sieltä lainasin.


Hiljalleen se aika lompottelloo.

Ajan subjektiivinen rajallisuus avaa tien aisteille

Eletään kuin viimeistä päivää. Nautitaan aamukahvista rauhallisesti. Syödään paljon pientä kivaa ihan rauhassa. Jätetään hiljalleen tämä kaikki taakse ja painetaan sydämeen.

Ei se niin vakavaa ole

Mulla tulee kaikesta huolimatta ikävä tätä paikkaa. On jo tavallaan. Tulen kaipaamaan tätä elämän keveyttä, ruokaa, ihmisiä, ruokaa, Rayan hiekkaa, ruokaa, estotonta housuun kusemista (sukeltaessa voi tehdä mitä vaan), ruokaa, kalsarittomuutta, ruokaa, sukattomuutta, ruokaa ja ruokaa.

Kyllä täällä ihminen voisi elää.

Sitäpaitsi mä olen ihmetellyt paikallisen solidaarisuutta. Paras esimerkki ovat taksikuskit. Vaikka ne kusettavatkin aivan avoimesti tietyissä paikoissa (esim. turistialueelta taksit eivät suostu ajamaan mittarin mukan vaan vain kiinteillä taksoilla jotka ovat noin 100% enemmän kuin mittari), niin silti jos saa kyydin sovittua he sopivat keskenään kuka vie. Se joka homman neuvotteli antaa ajon usein jollekulle muulle, joka on menossa samaan suuntaan. Sama juttu mopotakseilla.

Että kyllä nää huolen itsestään pitää. Mun ei tarvi. Ja kun tämän tajusin niin relasin ja oikeesti täällä voisin asuakin. Törmäsin pari ehtoota sitten pariin englannin kielen opettajaan. Toinen britti ja toinen saksalainen. Kumpikaan ei osannut thaita. Opettivat kaiken englanniksi. Sanoivat, että koska vaan mäkin tänne pääsisin opettajaksi ja palkka oli sellainen, että sillä elää ihan riittävästi.

Stupa

 

Mä olen nyt Ayuthaiassa. Entinen Siamin kapitaali. Pieni kaupunki, jossa yhdistyy turistoinnin helppous ja paikallismeininki. Halpaa on. Ja ranskalaisia ja italialaisia. Se on kumma. Eilen yhdeltä ranskanpastillilta kysyin, että miksi niin. Ei se osannut vastata. Ei ole ausseja eikä jenkkejä eikä kiivejä eikä sitä porukkaa mitä usein eniten tapaa. Ehkä ne on Kambodzassa tai Burmassa tai missälie.

Tän Thierryn kanssa oli kiva keskustelu. Jollakin lailla hengenheimolainen.

Stupa

 

Harmi oikeasti lähteä. Jäisin jos olisi kumppani. Sitä tässä ehkä eniten kaipaa. On se kiva törmätä ihmisiinkin ja sitähän tapahtuu, kun on yksin ja jaksaa olla olematta koneen äärellä, mutta silti. Ehkä seuraavaksi voisin olla reissamatta yksin. On tämä jo neljäs reissu. Toisaalta vuosi sitten ajattelin, että en koskaan enää. Ja nyt taas.

Peni....eiku stupa. Eiku tää on se joka on siinä keskellä.

Hm. Tuntuu et pitäis vetää joku nerokas yhteenveto, että mitä olen oppinut etc. En taida. En tiedä edes. Blogin kirjoittaminenkin nimittäin lähenee loppuaan. Tämä on ehkä viimeinen postaus tai sitten vielä junareissulta jotakin kirjoittelen. Huomenna lähden junalla eka yön yli Hat-Yaihin ja sitten toisen yön yli Kuala Lumpuriin, johon jään ehkä viimeiseksi yöksi ja sitten maanantaina Singaporeen ja yöllä Suomeen. Ehkä kirjoitan. Ehkä en.

Sinänsä se tuntuu hyvältä, että semmoinen etsiminen on nyt loppunut. Jäljellä on ehkä vain nauttiminen. Ja kauniiden hyvästien tekeminen.

Ja sen odotus mitä Suomessa sitten onkaan. Onhan siellä. Kaikkea mitä odottaa. Hyvällä jännityksellä.

Tarkenee

 

Nyt mä meen RL:lään ja alan käyttämään aistejani. Lähinnä makuaistia.

Quo Vadis?

Voi niitä aikoja.

Jokin tässä maailmassa mättää vai onko se vain minä?

Norjan tapaus. Ajattelin olla kirjoittamatta siitä, mutta en voi olla kirjoittamatta siitä. Mutta mitä siitä voi kirjoitaa? Itsestäni huomasin, että tapaus herättää yllättävän paljon vihaa ja koska sitä vihaa ei voi esittää suoraan niin sitten se muttuu joksikin kritiikiksi. Tai käyttää ja kääntää sen vihan jotakin sellaista kohdetta kohtaan, jota nyt muutenkin haluaisi vihata tai jota pitää tyhmänä.

Esimerkki: meinasin jo erään tutuntutun fb-kirjoitusta kommentoida, koska siinä oli nolo asiavirhe. Onneksi jätin kommentoimatta. Tajusin vähän rauhoituttuani, että olisin kommentoinut siksi että ihan omista -pikkusieluisista syistäni- en pidä ko. Ihmisestä. Olisin siis käyttänyt toista asiaa omien tunteitteni keppihevosena . (Tuskin ko ihminen on kukaan teistä arvon lukijani).

Että se hyveellisyydestä ja objektiivisuudesta ja kaikesta sellaisesta ylevästä. Samaa piirrettä havaitsen (tai tulkitsen ehkä virheellisesti) esiintyvän ihan yleisestikin. Hyvä puoli asiassa on se, että nyt ainakin tiedän olevani ennakkoluuloinen ko ihmistä kohtaan ja minun tunteeni häntä kohtaan ovat ennakkoluuloisia. Ehkä oikeutettuja - ehkä ei. Ihmistä tuskin enää koskaan tapaan ja sinänsä se asia on minulle aivan sama, mutta hyvä oppi itsestä.

Ja miten tämä oman navan runkkailu liittyy tapaukseen josta en edes halua käyttää mitään nimeä? En tiedä. Tai jollakin tavalla nämä teot tuntuvat vapauttavan vihaa.... Nyt pitää olla tarkkana. En missään nimessä hyväksy tekoa. Se on sairas ja jotenkin pystyn kuvittelemaan itseni siihen tilanteeseen, että joku tuomitsee minut asiasta johon olen syytön ja tuomitsee minut. Pystyn kuvittelemaan itseni jopa siihen tilanteeseen, jossa tuntee syvää hätäännystä ja epäoikeutta siitä, että joku ottaa asiakseen tuomita minut kuolemaan omien väärinkäsityksensä takia.

Tai pystyn ja pystyn. Luulen pystyväni. Samaistun. Menee huuhaaosastolle (tai puupaa-autolla suljetulle osastolle), jos alan selvittämään. Luulen, että useat pystyvät halutessaan,

Takasin asiaan: siis vihan vapauttamiseen. En hyväksy tekoa, mutta hyvä puoli asiassa voisi olla se, että tämä mahdollistaa oman vihan löytämisen ja sen mahdollisen ymmärtämisen, että se oma pyhä viha ei olekaan EHKÄ niin tarpeellista. Niinkuin minun rautalankaesimerkissäni. Miksi minä vihaan (tai pidän typeränä) minulle täysin jopa tuntematonta ihmistä joka ei edes ole tehnyt minulle mitään koskaan. No tiedän osan syystä. Se syys ei ole sivistynyt eikä mod eikä cool, joten jätän kertomatta.

Kyse on pettymyksistä ja kokemuksista ja sitenollen ei ennakkoluuloista vaan jälkiluuloista. “tuo teki minulle niin eli tuokin varmaan haluaa tehdä minulle niin.” Jos kerran aivot ovat niin vittumainen elin, että kertakokemus riittää traumoittumiseen ja psyykisten asioitten patologistumiseen niin miksi ei puhuta siitä vihasta joka tulee kokemuksesta. Tai miksi se viha on jotenkin tabu.

Tästä eteenpäin “norjalaiset” adjektiivina saa kauhajokisen klangin.

Kuitenkin kaikki sitä kokee. Se tuntuu ehkä uhkana turvallisuudelle, Yksilön tai yhteiskunnan tai yhteisön. Missä se tuntuu ihan kropassa on minulle vielä epäselvää.

Suokaa anteeksi. Olen epäselvä. Pelkään leimautuvani hulluksi ja nämä ajat eivät ole otollisia manifestien kirjoittamista varten, jos pelkää leimautumista niinkuin minä (jos jotakuta huolestuttaa mitä minulle kuuluu niin saa kysyä tulkitsemisen sijaan). Jotenkin tätä vaan pitää käsitellä. Oman navan kautta, jos ei muuten.

Ymmärtää en siis aio. Hyväksyä en myöskään ja tekijän nimi ei tule elämään minun tietoisuudessani sen enempää, kuin vastaavien tyyppien tekeleet, Uhreja ja heidän viattomuuttaan en voi unohtaa.

Mutta eteenpäin on meidän mentävä.

Mitä sitten? Seuraava asia minulla on inhottava , pelottava ja mahdollisesti leimaava (no tätä mä pelkään eniten) kysymys:

Mikä estää minua tekemästä moista tekoa?

Unohdetaan laki ja muu vastaava. Nuo teot ovat aina laittomia. Ei siinä auta vaikka kirjassa lukisi mitä.

Yksinkertaisesti minulle riittää tämä satunnainen kirjoittelu, tukanleikkuu ja muutama muu lapselliselta tuntuva asia oman kasvuni välineeksi. Minun ei tarvitse tappaa ketään murtautuakseni ulos jostakin. Ulos haluan kuitenkin päästä. Se on totta, mutta mistä ja miksi ja mitä se nyt sitten tarkoittaa on aivan eri asia.

Minulle se on aivan sama mihin kukakin uskoo eikä sen toisen edes tarvitse kohdella minua mitenkään persoonana, jos hänen uskontonsa toisuskoisia kohtelee. Tämän olen tällä reissulla oppinut. Sama pätee minuun. Tai oikeastaan, koska itse olen kokenut miltä tuntuu tulla kohdelluksi huonompana ihmisenä niin minun ei tarvitse tehdä sitä muille. Yksinkertaisesti moisten rajojen vetäminen on rajan vetäjien ongelma. Ja jokainen meistä vetelee rajoja. Se on ihan oikein. Rajojen sisällä on helpompaa.

No joo. Nyt ei ole helppoa. Tämän tunnetun tapauksen lisäksi tunnen täällä suurta häpeää oman elämäni helppoudesta. Valkoisen miehen taakka. Tämä kaupunki on iso ja täällä on ison kaupungin elämä. Ihmiset elävät miten elävät ja raapivat elantoansa kasaan pakokaasuista ja katujen paskaisissa vesilammikoissa jalattomina kerjäten. Tai myymällä itseään tai jossakin jollakin työvoimalla tuotettua krääsää. Ja samaan aikaan superläskit arabit lyllertävät pitkin katuja sellainen ilme kasvoillaan, joka suurinpiirtein kuvastaa ajatusta “mitä mä seuraavax syön vai pitäskö ostaa apple?” (pitäkää rasistisena jos pidätte. Ei liity uskontoon. Liittyy rahaan ja elintasoon). Tai teinit ja vanhemmatkin teinit hilluvat merkkiliikeostareissa, jossa tavara maksaa ihan vitusti. (ja niillä on varaa ostaa sitä)ja kaiken peitää jatkuva mikrofoniin huuto. Ja jotkut myyvät kadulla kopioita ja piraatteja ja pornoa ja pornolääkkeitä. Ja jotkut -helpommista keinoista huolimatta- perustavat katukeitttiön, ravintolan, ajavat taksia ja ovat rehellisiä ja sydämellisiä ja haluavat palvella – ja tulevat siinä kusetetuiksi, koska ei tämä kaupunki (eikä mikään muukaan) tarjoa heille nousua sieltä katutasolta ylöspäin. Ja katutasolla on mitä on. 

2 maailmaa

Ja mikä minä tässä kuviossa olen? Minä olen se, joka kuitenkin kaikesta kalastajanhousuistani huolimatta ja kadulla kävelemisestä ja syömisestä huolimatta ja kymmenen fraasin kielitaidostani huolimatta olen varakas valkoinen farang, joka ajaa taksilla ja toivoo liikennevaloissa että tuo nainen ei nyt just tule myymään minulle mitään. Minä olen se, joka taksin ikkunasta katsoen hämmästyy kuinka kaikesta huolimatta laitakaupungilla ramppien alla jengi pelaa sulkapalloa riemuissaan: Minä olen se, joka miettii, että mitä jos nuo krääsänmyyjät krääsänmyynnin ohessa vaikkapa elävät ihan normaalia, kunniallista ja mielenkiintoista elämää. Mä olen se, jolla on varaa maksaa 30e ja mennä katsomaan totaalisen mielenkiinnotonta ja kiihkotonta jalkapallopeliä ja vain sen vuoksi, että ei ollut parempaakaan tekemistä.

Mikä sitten on ongelma? Mä haluaisin auttaa. Mutta miten auttaa ja ketä auttaa? Ja miten kestän kuitenkin itseäni tässä tavaran määrässä ja rahan kuluttamisessa ja hammasvalkaisuineni kaikkineni. Tänne tullessa oli jotenkin kevyt olo, kun Suomessa vähensin tavaraa ja tänne tulin tosiaan pienen repun kera. Nyt sitä roinaa on niin, että on pakko lähettää osa postitse kotiin.

Onneksi suuri osa tavaraa on käytettyä. Suuri osa käytetystä rahasta on palveluihin käytettyä. Suuri osa ostetusta uudesta tavarasta on täällä tehtyä ja paljon on rahaa heitetty ihan hukkaankin. Mikä sitten rassaa?

Se, että pikkuporvarillinen sieluni suree sitä, että en käyttänyt täällä kuluttamaani rahaa rivitalonpätkään ja vakuutusmaksuihin. Ja lapsen urheiluharrastuksiin ja toisen pienotunteihin.

Että oliko tässä reisussa mitään järkeä vai onko tämä vaan samaa kuluttamista ja narsismia epäselkeään filosofiseen jaaritteluun huolimattomasti kääräistynä.

Mulla on huono omatunto siitä, että mulla on kaikki hyvin ja että mä olen elossa ilman suurempia ponnisteluita. 

Anelka lämää ja entä sitten?

Positiivinen asia on Jari Tervo. Sehän on riemastuttava ja haastava tekijä. Suosittelen. Nyt on menossa Rautapää. 

Itchy and Sratchy in Big B.

Shopping in B-city.

Eilinen kului tosiaan ihan leffaa katsellessa ja pari Samgson-Manaoo pudotellessa. Katselin animaation. How to train your dragon. Se oli hyvä. Suosittelen. Ja sit nukkumaan siinä vähän ennen kymmentä. Nukkumaan meno oli kropan päätös. Saarella oppi heräämään aikaisin. 

Bangkok

Eli pitää varoa mitä toivoo. Toiveet saattavat toteutua. Mäkin olen monta vuotta toivonut, että musta tulis aamuvirkku ja nyt se näyttää todelta.

Heräsin sitten vähän ennen seitsemää ja ei muuta kuin aamupalaa (oi. Oli ihana aamupalastaa rauhassa ja yksin. Ja taas on ristiriitaista, koska sosiaalisen elämän puute alkaa vaivata) rinnan alle. Sitten lähdin markkinoille.

Ne oli isot ja siellä myytiin ihan mitä vaan. Shoppasin vähän ja join elämäni parhaimpiin kuuluvat kahvit. Ihmettelin eläinmyyntiä ja muutenkin tallustelin siellä viitisen tuntia edes takas. Enkä kaikkea edes nähnyt.

Kekkaa kala

Mä olen ennenkin laittanut johonkin blogiin kuvia kahvi/teekupeista. Tykkään niistä. Tämä ei tarkoita, että minulle pitäisi alkaa kerätä mitään arabian sarjaa. Sen sijaan, jos joskus taas hommaan isomman asunnon, niin tulen tänne hankkimaan kalusteet ja koristeet. Täältä löytyy kaikki huolintaliikkeitä myöden.

Sitten palailin kämpille ajatuksena mennä päikkäreille,

Mutta ei. Ei nukuta, Kutittaa kyllä käsivarsista ja ihottumaakin alkaa näkyä. Ostin kortisoonia pahimpaan hätään.

Diagnoosini asiaan epämääräisessä järjestyksessä:

1. sukeltajantauti. Epätodennäköinen, koska sukelsin viimeksi tiistaina ja sitä ennen sunnuntaina. Tiistaina max syvyys 3m. Ellei sitten joku toooosi hidas kudos (aivo?) ole tässä kuuden viikon aikana saturoitunut ja nyt se sitten vapauttelee kaasuja pihalle,
2. Allergia. Jos olen allerginen vetyperoksidille (tai mitä ne nyt sitten noissa valkaisuaineissa käyttääkään), paikalliselle pesuaineelle, jotenkin altistunut paikalliselle ruualle
3. Joku helvetin syyhypunkki, jonka on voinut tulla vaikka bussin viltistä johon kääriydyin aika tiiviisti.
4. Paikalliset balsamituotteet. Ostin toissapäivänä paikallista tiikerisalvaa ja olen sitä käyttänyt sitä lähtien. Se on tujua tavaraa,
5. Joku muu. Mikä? Emmäätiä.

No. Kattellaan rauhassa. Jos ei rauhotu niin pitää varmaan maanantaina käydä lekurissa.

Eli vähän tylsää siis on, kun pitää sairauksista jaaritella. Ja on tylsää. Myönnän sen. Taas on tullut todistetuksi, että ilman seuraa sitä on vaikeaa. Kaikista kommenteistanne olenkin ollut todella kiitollinen (ja tämä ei ole kommenttien herutus. Jos joku asioistaan haluaa kertoa, niin mielummin facebookin puolella). Ne ovat pitäneet koti-ikävän poissa ja miehen muutenkin kohtalaisen järjissään.

Et simmottis. Ehkä vois tästä mennä katsomaan paikallista chinatownia tai nettiin katsomaan, josko jossakin olisi paikallinen potkupallopeli. Se olis nastaa, Menen,

Mo.

PS. Ei oo pelejä. Tai on. Maajoukkue pelaa Chelseaa vastaan. Peli on tosin Palestiinassa. Vähän pitkä taksimatka.

pps: Lukaisinpa juuri uutiset. Ei muuta kuin että voi vittu! Surettaa aivan kauheasti. 

tolla mä tulin. Mut mitä toi äijä tekee vasemmassa reunassa?

Reikiä 0!

Morommorooo.

Mää oon isolla kirkolla. Tää on iso. Tosi iso. Ei maalaispojan pää pysy perässä.

Mutta mennään järjestyksessä niin pysyy joku tolkku.

Keskiviikkona sitten hyvästelin saaren. Se oli yllättävän tiukka paikka. Siellä oli hyvä maa. Ja hyvä ilma. Ja sydämeltään hyviä ihmisiä ja tuntuu, että se saari oli niin rauhallinen paikka, että se hyvyys kaiken alta alkoi näkyä.

Ehkä se siksi oli hyvä paikka.

Poistuin kuitenkin. Eka Chalongiin, joka tuntui kotoisalta, kun huorat huutelivat nimeltä. Näillä on aivan älytön nimimuisti. Ne olivat jo kyselleet aiemmin tutuilta et mikä vikana Joosessa, kun “ just beer . No sex. Sex is dead?” ….Hehe.

Mä vaan oon niin vaikee.

Pyykit pesuun vein ja mopolla Phuket Towniin ostamaan bussilippua. Mopon ja kämpän Chanlongista sain kätevästi yhdeltä tutulta, joka tuli saareen ja annoin sille oman bungalowini vastavuoroisesti. Niin muuten. Se saaren kämppä....just löysin (toistaiseksi viimeiset) rotanpaskat hammastahnatuubistani ja eräs aamupäivä löysin sängystä munan. Jos se oli linnun muna niin se oli tosi pieni lintu.

Kaikenlaista harmia. No nyt ilmastointi pauhaa ja valutan kuumaa vettä koko ajan ihan valuttamisen ilosta.

Lippu mulle myytiin. Se oli halpa. Melkein samalla hinnalla pääsee Chalongista Phuket Towniin taksilla kuin Phuket Townista Bangkokiin bussilla. Matkaeroa on tuommoiset rapiat 900km. Bussin halpuus selvisi sillä, kun tajusin että se tulee aivan täyteen ja että siinä ei ole vessaa.

Nomutisiis sitten takaisin Chalongiin ja saunaan ja hierontaan ja taju pois.

To aamuna mopoilin Big Buddhalle, joka on semmoinen....no iso Buddha. Se oli valaiseva reissu. 

Nyt tiedän miksi saamelaiset ovat mitä ovat. Toisaalta ei ne ihan kurinalaisesti taida uskonnon säännöstöä totella. Muutenkin aika hienosti yksi poppoo sai aikaiseksi puoli maailmaa ja kahdeksasta muusta ryhmästä ei ole paljoa puhumista. Takaisin tullessa jäin jauhamaan shittiä jonkun paikallisen kanssa. Oli ihan mukavaa.

Sitten menin katsomaan yhtä tatuointiliikettä. Se oli kiinni. Menin siis aamupalalle ja mietin että mitäs nyt tekis. Muistin, että en ole käynyt hamppilääkärissä 7-8 vuoteen. Menin siis hamppilääkäriin. Se tsekkas leegot ja rapsutteli kivet pois. Ei reikiä vieläkään. Ja sit se valkas mun palikat. Turhamaisuus iski. Niin se vaan käy. Täten mulla ei ole mitään oikeutta arvostella kenenkään turhamaisia tempauksia. Tosin en k.o. Operaatiota sen kummemmin suosittele. Ei se ilmainenkaan ollut. Vähän nolottaa tämä hedonismin huipentuma.

Eikä se hedonismi siihen jäänyt. Hoidin sitten itseni tuk-tukilla bussiasemalle ja jätin kamat säilöön (mä tulin tänne niin, että mulla oli parinkytä litran reppu, jonne mahtui kaikki kontaktikameraa myöden. Myt mulla on se reppu, kameralaukku ja 90 litran kamasäkki. Enkä mä ole ostanut juuri mitään.) ja menin tappamaan aikaa kylille. Menin sitten parturiin. Se leikkas mulle lyhyen tukan ja värjäs sitä vielä jotenkin. En tajunnut ja se vaan tapahtu. Tai lyhyt tukka on ihan jee. Vaihteeks. Niin kauan sitä pitkää on joutunut työn puolesta pitämään, että välillä ihan kiva vaihtaa ihan toiseen suuntaan. Osasyy kivuudesta on se, että on tää lyhyttykkaisuus myös jotakin irtiottoa siihen, että muut määrää mun elämääni. Ei määrää enää prkl!

Sit bussiin ja tukala matka alkoi. Bussissa mietin sitä mainostamaani Agidan kirjaa ja jumalia. Se oli hyvä kirja. Loppuun asti vähän vaikea. Siis siinä mielessä, että mikä nyt sitten on oikein. Ja että mitä jumalaa palvoo ja miksi palvoo sitä mitä palvoo ja kenen takia palvoo. Äh. Emmää jaksa tätä tän kummemmin ainakaan vielä avata. Asia on mulle aika selkeä, mutta arastelen sitä artikuloida.

Nomutsiiis. 13 tuntia bussissa. Nukuin niistä kyllä varmaan kymmenen, mutta niskat oli aivan kammottavan kipeät ja dösän ilmastointi oli tietty täysillä. Tauoilla piti mennä ulos lämmittelemään. Lopulta onnellisesti perille ja taksiin ja taksissa kauhee ripuli päälle. Hilpeää olla keskellä jotakin kehätietä miljoonan muun auton kanssa ja tajuta, että nyt täytyis päästä. Manipuloin itseni kestämään ja kestin lähimmälle bensikselle. Jee. Mut nyt on siis taas joku pieni mahaongelma käynnissä. Ja ei tää terveys muutenkaan ihan eksrapriima ole. Päätä särkee ja iho vähän kutisee. Ja on muutenkin vetämätön olo.

Eipä sinänsä. Täällä on niin paljon kaikkea (voi tuota tavaran määrää. Missä se kaikki tehdään ja minne se päätyy), että pää menee hämilleen vähemmästäkin . Ei paljoa jaksa ulos tuohon ryysikseen edes mennä. Ehkä tästä hiljalleen siihekin taas sopeutuu. Kansainvälistä meininkiä täällä on. Paljon arabeja ja intialaisia. Ja huoria. Ja räätäleitä. Ja tavaraa kaupan. Ja ruokaa, Ja hierontapaikkoja. Ja seiskaeleveneitä. Ja autoja. Ja ihmisiä. Oikein en tiedä mitä tekisin. Ei oikein viitsi ottaa edes valokuvia, kun kaikkea on kaikkialla niin paljon.

Budejtti on suurinpiirtein käytetty, joten ei tässä hummaamaankaan jaksa lähteä. Huomenna aamulla ajattelin haastaa itseni jonnekin maailman suurimmalle torille ja shopata sietä tuliaiset ja sunnuntaina varmaan mennä tuonne joelle ja jokiajella jokiaajelukulkuneuvoilla ja tehdä joku turistikävely. Mikäli lämpötila antaa myöden. Täällä on kuumuuden lisäksi myös kosteaa, toisin kuin etelässä.

Joo. Perjantai-ilta paheellisessa Bangokissa taitaa sujua Mikkoselta leffailtana hotellihuoneessa. Tai kyllä joku pieni iltakävely pitää tehdä. Ei vaan koko ajan jaksa olla hätistelemässä huoria, taksikuskeja ja räätäleitä kauemmas. Kiusaannun. Chalongi oli sentään ihan sopivassa mittakaavassa häiriköinnin suhteen ja loppupeleissä se oli vallan huumoripitoistakin. (ja nyt tarkkaavaiset lukijat voivat muistella mitä kirjoitin 1.6.. Niin sitä ihminen sopeutuu. Eiköhän tännekin. Täällä olis halpoja asuntoja btw. Ilmeistä ylitarjontaa, kun kadullakin lyödään lappuja käteen. Uuden ja kalustetun ja loisteliaan sais alkaen 60.000e www.knightfrankthailaind.com . Paljonkohan Burman pojat saa palkaa?)

Maanantaina vois sitten lähteä Bangkokista pohjoiseen katselemaan hiljaisempia siltoja ja kulttuurimatkailla muutamassa ihan mielenkiintoiselta vaikuttavassa pikkukaupungissa.

Buddha tykkää muuten punaisesta fantasta. Sitä nää täkäläiset sille tarjoaa.

Soronmoooooo