Quo Vadis?

Voi niitä aikoja.

Jokin tässä maailmassa mättää vai onko se vain minä?

Norjan tapaus. Ajattelin olla kirjoittamatta siitä, mutta en voi olla kirjoittamatta siitä. Mutta mitä siitä voi kirjoitaa? Itsestäni huomasin, että tapaus herättää yllättävän paljon vihaa ja koska sitä vihaa ei voi esittää suoraan niin sitten se muttuu joksikin kritiikiksi. Tai käyttää ja kääntää sen vihan jotakin sellaista kohdetta kohtaan, jota nyt muutenkin haluaisi vihata tai jota pitää tyhmänä.

Esimerkki: meinasin jo erään tutuntutun fb-kirjoitusta kommentoida, koska siinä oli nolo asiavirhe. Onneksi jätin kommentoimatta. Tajusin vähän rauhoituttuani, että olisin kommentoinut siksi että ihan omista -pikkusieluisista syistäni- en pidä ko. Ihmisestä. Olisin siis käyttänyt toista asiaa omien tunteitteni keppihevosena . (Tuskin ko ihminen on kukaan teistä arvon lukijani).

Että se hyveellisyydestä ja objektiivisuudesta ja kaikesta sellaisesta ylevästä. Samaa piirrettä havaitsen (tai tulkitsen ehkä virheellisesti) esiintyvän ihan yleisestikin. Hyvä puoli asiassa on se, että nyt ainakin tiedän olevani ennakkoluuloinen ko ihmistä kohtaan ja minun tunteeni häntä kohtaan ovat ennakkoluuloisia. Ehkä oikeutettuja - ehkä ei. Ihmistä tuskin enää koskaan tapaan ja sinänsä se asia on minulle aivan sama, mutta hyvä oppi itsestä.

Ja miten tämä oman navan runkkailu liittyy tapaukseen josta en edes halua käyttää mitään nimeä? En tiedä. Tai jollakin tavalla nämä teot tuntuvat vapauttavan vihaa.... Nyt pitää olla tarkkana. En missään nimessä hyväksy tekoa. Se on sairas ja jotenkin pystyn kuvittelemaan itseni siihen tilanteeseen, että joku tuomitsee minut asiasta johon olen syytön ja tuomitsee minut. Pystyn kuvittelemaan itseni jopa siihen tilanteeseen, jossa tuntee syvää hätäännystä ja epäoikeutta siitä, että joku ottaa asiakseen tuomita minut kuolemaan omien väärinkäsityksensä takia.

Tai pystyn ja pystyn. Luulen pystyväni. Samaistun. Menee huuhaaosastolle (tai puupaa-autolla suljetulle osastolle), jos alan selvittämään. Luulen, että useat pystyvät halutessaan,

Takasin asiaan: siis vihan vapauttamiseen. En hyväksy tekoa, mutta hyvä puoli asiassa voisi olla se, että tämä mahdollistaa oman vihan löytämisen ja sen mahdollisen ymmärtämisen, että se oma pyhä viha ei olekaan EHKÄ niin tarpeellista. Niinkuin minun rautalankaesimerkissäni. Miksi minä vihaan (tai pidän typeränä) minulle täysin jopa tuntematonta ihmistä joka ei edes ole tehnyt minulle mitään koskaan. No tiedän osan syystä. Se syys ei ole sivistynyt eikä mod eikä cool, joten jätän kertomatta.

Kyse on pettymyksistä ja kokemuksista ja sitenollen ei ennakkoluuloista vaan jälkiluuloista. “tuo teki minulle niin eli tuokin varmaan haluaa tehdä minulle niin.” Jos kerran aivot ovat niin vittumainen elin, että kertakokemus riittää traumoittumiseen ja psyykisten asioitten patologistumiseen niin miksi ei puhuta siitä vihasta joka tulee kokemuksesta. Tai miksi se viha on jotenkin tabu.

Tästä eteenpäin “norjalaiset” adjektiivina saa kauhajokisen klangin.

Kuitenkin kaikki sitä kokee. Se tuntuu ehkä uhkana turvallisuudelle, Yksilön tai yhteiskunnan tai yhteisön. Missä se tuntuu ihan kropassa on minulle vielä epäselvää.

Suokaa anteeksi. Olen epäselvä. Pelkään leimautuvani hulluksi ja nämä ajat eivät ole otollisia manifestien kirjoittamista varten, jos pelkää leimautumista niinkuin minä (jos jotakuta huolestuttaa mitä minulle kuuluu niin saa kysyä tulkitsemisen sijaan). Jotenkin tätä vaan pitää käsitellä. Oman navan kautta, jos ei muuten.

Ymmärtää en siis aio. Hyväksyä en myöskään ja tekijän nimi ei tule elämään minun tietoisuudessani sen enempää, kuin vastaavien tyyppien tekeleet, Uhreja ja heidän viattomuuttaan en voi unohtaa.

Mutta eteenpäin on meidän mentävä.

Mitä sitten? Seuraava asia minulla on inhottava , pelottava ja mahdollisesti leimaava (no tätä mä pelkään eniten) kysymys:

Mikä estää minua tekemästä moista tekoa?

Unohdetaan laki ja muu vastaava. Nuo teot ovat aina laittomia. Ei siinä auta vaikka kirjassa lukisi mitä.

Yksinkertaisesti minulle riittää tämä satunnainen kirjoittelu, tukanleikkuu ja muutama muu lapselliselta tuntuva asia oman kasvuni välineeksi. Minun ei tarvitse tappaa ketään murtautuakseni ulos jostakin. Ulos haluan kuitenkin päästä. Se on totta, mutta mistä ja miksi ja mitä se nyt sitten tarkoittaa on aivan eri asia.

Minulle se on aivan sama mihin kukakin uskoo eikä sen toisen edes tarvitse kohdella minua mitenkään persoonana, jos hänen uskontonsa toisuskoisia kohtelee. Tämän olen tällä reissulla oppinut. Sama pätee minuun. Tai oikeastaan, koska itse olen kokenut miltä tuntuu tulla kohdelluksi huonompana ihmisenä niin minun ei tarvitse tehdä sitä muille. Yksinkertaisesti moisten rajojen vetäminen on rajan vetäjien ongelma. Ja jokainen meistä vetelee rajoja. Se on ihan oikein. Rajojen sisällä on helpompaa.

No joo. Nyt ei ole helppoa. Tämän tunnetun tapauksen lisäksi tunnen täällä suurta häpeää oman elämäni helppoudesta. Valkoisen miehen taakka. Tämä kaupunki on iso ja täällä on ison kaupungin elämä. Ihmiset elävät miten elävät ja raapivat elantoansa kasaan pakokaasuista ja katujen paskaisissa vesilammikoissa jalattomina kerjäten. Tai myymällä itseään tai jossakin jollakin työvoimalla tuotettua krääsää. Ja samaan aikaan superläskit arabit lyllertävät pitkin katuja sellainen ilme kasvoillaan, joka suurinpiirtein kuvastaa ajatusta “mitä mä seuraavax syön vai pitäskö ostaa apple?” (pitäkää rasistisena jos pidätte. Ei liity uskontoon. Liittyy rahaan ja elintasoon). Tai teinit ja vanhemmatkin teinit hilluvat merkkiliikeostareissa, jossa tavara maksaa ihan vitusti. (ja niillä on varaa ostaa sitä)ja kaiken peitää jatkuva mikrofoniin huuto. Ja jotkut myyvät kadulla kopioita ja piraatteja ja pornoa ja pornolääkkeitä. Ja jotkut -helpommista keinoista huolimatta- perustavat katukeitttiön, ravintolan, ajavat taksia ja ovat rehellisiä ja sydämellisiä ja haluavat palvella – ja tulevat siinä kusetetuiksi, koska ei tämä kaupunki (eikä mikään muukaan) tarjoa heille nousua sieltä katutasolta ylöspäin. Ja katutasolla on mitä on. 

2 maailmaa

Ja mikä minä tässä kuviossa olen? Minä olen se, joka kuitenkin kaikesta kalastajanhousuistani huolimatta ja kadulla kävelemisestä ja syömisestä huolimatta ja kymmenen fraasin kielitaidostani huolimatta olen varakas valkoinen farang, joka ajaa taksilla ja toivoo liikennevaloissa että tuo nainen ei nyt just tule myymään minulle mitään. Minä olen se, joka taksin ikkunasta katsoen hämmästyy kuinka kaikesta huolimatta laitakaupungilla ramppien alla jengi pelaa sulkapalloa riemuissaan: Minä olen se, joka miettii, että mitä jos nuo krääsänmyyjät krääsänmyynnin ohessa vaikkapa elävät ihan normaalia, kunniallista ja mielenkiintoista elämää. Mä olen se, jolla on varaa maksaa 30e ja mennä katsomaan totaalisen mielenkiinnotonta ja kiihkotonta jalkapallopeliä ja vain sen vuoksi, että ei ollut parempaakaan tekemistä.

Mikä sitten on ongelma? Mä haluaisin auttaa. Mutta miten auttaa ja ketä auttaa? Ja miten kestän kuitenkin itseäni tässä tavaran määrässä ja rahan kuluttamisessa ja hammasvalkaisuineni kaikkineni. Tänne tullessa oli jotenkin kevyt olo, kun Suomessa vähensin tavaraa ja tänne tulin tosiaan pienen repun kera. Nyt sitä roinaa on niin, että on pakko lähettää osa postitse kotiin.

Onneksi suuri osa tavaraa on käytettyä. Suuri osa käytetystä rahasta on palveluihin käytettyä. Suuri osa ostetusta uudesta tavarasta on täällä tehtyä ja paljon on rahaa heitetty ihan hukkaankin. Mikä sitten rassaa?

Se, että pikkuporvarillinen sieluni suree sitä, että en käyttänyt täällä kuluttamaani rahaa rivitalonpätkään ja vakuutusmaksuihin. Ja lapsen urheiluharrastuksiin ja toisen pienotunteihin.

Että oliko tässä reisussa mitään järkeä vai onko tämä vaan samaa kuluttamista ja narsismia epäselkeään filosofiseen jaaritteluun huolimattomasti kääräistynä.

Mulla on huono omatunto siitä, että mulla on kaikki hyvin ja että mä olen elossa ilman suurempia ponnisteluita. 

Anelka lämää ja entä sitten?

Positiivinen asia on Jari Tervo. Sehän on riemastuttava ja haastava tekijä. Suosittelen. Nyt on menossa Rautapää.