Smash hits of 2011

Hani bani baa!

Olen alkanut riippumatolliseksi taiteilijaksi ja totesin, että kuluttamalla voi saada onnea. Ostin siis riippumaton. Hyvän ja kalliin. Se tuli eilen ja on ihana. Ihanampi kuin ajattelin. Suosittelen.

Muuten tässä olen taannoista paniikkiani selvitellyt. Sehän sitten toistui seuraavana päivänä, vähän lievempänä tosin, mutta silti. Olin asiasta aika hämmentynyt ja masentunut ja kaikin puolin valmis heittämään pyyhkeen kehään kaikessa.

Mutta: asiasta muutamien henkilöiden ja itseni kanssa keskusteltuani olen tullut siihen tulokseen, että mielelläni on näemmä taipumus panikoida. Vedessä sen huomaa helposti, koska kontrolloimaton panikointi johtaa sairaalaan tai maan alle. Että nyt  siis sitten törmäsin kontrolliin ja sen tarpeellisuuteen. Merta ei voi kontrolloida. Itseään voi kontrolloida olemalla menemättä mereen. Itseään voi kontrolloida pitämällä itsensä hyvässä henkisessä ja fyysisessä vireessä. Itseään voi kontrolloida KUN se paniikki iskee, niin tajuaa sen ja toimii niinkuin pitää eikä niinkuin vaistot sanovat.

Se on aika jännä homma. Maan päällähän voi toimia vaiston varassa hyvinkin ja jopa menestyä joillakin aloilla ja tuntea olonsa hyväksi koska pääsi ahdistavasta olosta pois. Vedessä niin ei voi tehdä. Itselleni oli iso yllätys, että minussa moinen piirre on ja tottakai mietin (ja olen siitä lähes varma), että paljon panikoin pinnallakin, mutta sitä ei vaan huomaa kun siitä ei tule fyysisiä vammoja. Siitä saa vain välittömän huojennuksen ja ehkäpä jopa voiton tunteen. 

Mut siis olen siis panikoivaa sorttia omalla tavallani. Se tuskin koskaan häviää. Ristinsä kullakin. Mutta entäs sitten? Tiedän, että jos paniikki tulee niin se ei ole totta. Tai on se paniikki totta (ja siinä mielessä kaikkien paniikit ovat kunnioitettavia ja nyt ymmärränkin niitä ihan oman kokemukseni pohjalta), mutta vaistot eivät anna oikeaa informaatiota vaaran suuruudesta. Sen kanssa voi elää. Ratkaisu on hengittäminen. Ja siihen luottaminen, että muut hyväksyvät sen, että nyt sitten panikoidaan ja hengitellään. Se on mulle iso kynnys. Näyttää muille että tässä se kroppa nyt sitten panikoi.

Mutta no. Entäs sitten pt II? Useat panikoivat ja ne jotka eivät koskaan ole ja jos siksi paniikkia heikkoutena pitävät, niin pitäkööt. Sille kun ei kuitenkaan voi mitään. Se on aika selkeä psyykis-fyysinen prosessi jossa, kun se muuttuu fyysiseksi (kuten sukelluspaniikissa ilmankulutus moninkertaistuu ja sit alkaa panikoimaan vielä siitäkin), niin ei sitä noin vain enää hallintaan saa. Tai saa sen aika nopeasti, mutta ei voi oikein pokkana väittää, et kaikki olisi hyvin.

Et paree vaan tästä lähtien olla nöyrä ja sanoa ihmisille, et sori nyt mut mun on pakko vähän hengitellä. Jos toinen ei sitä ymmärrä (tai loukkaantuu) niin no can do.

Ja yksi hyvä puoli: nyt on iso yhdistävä kokemus monien kanssa.

Kontrolli on taas sitten asia sinänsä. Mä olen aina vierastanut kontrollia ja eipä se oikein olekaan, että itseään kontrolloi konrolloimalla muita. Tai vaikka jos tietää itsellään olevan tarpeen kontrolliin tietyissä asioissa (siis on hyvä itsetuntemus), niin ei sopisi asettaa muita saman kontrollin alle, mikä itselleen on tarpeellista. Ja samoin mun pitää alkaa ymmärtämään (ja nyt kokemusperäisesti voinkin), että jos joku sanoo et ei se voi tehdä asiaa x eikä  perustele sitä millään (onhan panikoiminen ja se risti jotenkin häpeällinen. Tai se voi olla), niin se pitää vaan hyväksyä. Se on kuitenkin sen toisen todellisuus ja sille on tarve.

Et joo. Kontrollia tarvitaan. Jokaisen oma asia on sitten se, tekeekö sen niin että välttää kaikkia mahdollisia tilanteita, missä paniikkia ehkä mahdollisesti voi syntyä vai opetteleeko elämään sen kanssa. Mä valitsen jälkimmäisen. Mä jatkoin sukeltamista ja tänään tein ehkä elämäni pari parasta dyykkiä. Koko ajan se oli mukana se mun paniikki, mutta mä olin valmis siihen jos se tulee ja tavallaan sen ystävä. Ei tullut. Meillä meni mörön kanssa kivasti. Ja mä olen hyväksynyt sen, että se sieltä joskus tulee ja varmaan silloin, kun vähiten odottaa. Ja mä tiedän että tietyt fyysiset asiat edesauttaa sen syntyä (väsy, brenkku, muu sähläys). Mä voin vähentää riskiä, mutta mä uskon pystyväni toimimaan itseni kanssa, jos se kuitenkin tulee. En hae sitä, mutta en pelkääkään. Tämä on hyvä ja paras opetus so far.

Vielä, kun maalliset paniikit tunnistaisi ja toimisi niissäkin oikein. Ja itseään näissä jutuissa pitää ajatella. Pyytää apua muilta, jos on konkreettista apua jollakulla annettavana (syliä tai ilmaa) ja olla pelkäämättä muiden tuomiota heikkoudesta, koska se estää -ei edes - avun saamista vaan avun pyytämisen. Mulkkukin todennäköisesti jelppaisi ennenkuin alkaisi vittuilemaan, mutta ei symppis voi auttaa ellei se tiedä, että apua tarvitaan.

Et semmottis. Isoa oppia mulle. Useille varmaan peruskauraa, mutta mun elämä ja blogi tää onkin.

Ny riippumattoudun ja kuuntelen Sotamies Sveijkin kertomuksia ja oon ja jos olemisesta tulee paniikki niin hengitän.