Ajan subjektiivinen rajallisuus avaa tien aisteille

Eletään kuin viimeistä päivää. Nautitaan aamukahvista rauhallisesti. Syödään paljon pientä kivaa ihan rauhassa. Jätetään hiljalleen tämä kaikki taakse ja painetaan sydämeen.

Ei se niin vakavaa ole

Mulla tulee kaikesta huolimatta ikävä tätä paikkaa. On jo tavallaan. Tulen kaipaamaan tätä elämän keveyttä, ruokaa, ihmisiä, ruokaa, Rayan hiekkaa, ruokaa, estotonta housuun kusemista (sukeltaessa voi tehdä mitä vaan), ruokaa, kalsarittomuutta, ruokaa, sukattomuutta, ruokaa ja ruokaa.

Kyllä täällä ihminen voisi elää.

Sitäpaitsi mä olen ihmetellyt paikallisen solidaarisuutta. Paras esimerkki ovat taksikuskit. Vaikka ne kusettavatkin aivan avoimesti tietyissä paikoissa (esim. turistialueelta taksit eivät suostu ajamaan mittarin mukan vaan vain kiinteillä taksoilla jotka ovat noin 100% enemmän kuin mittari), niin silti jos saa kyydin sovittua he sopivat keskenään kuka vie. Se joka homman neuvotteli antaa ajon usein jollekulle muulle, joka on menossa samaan suuntaan. Sama juttu mopotakseilla.

Että kyllä nää huolen itsestään pitää. Mun ei tarvi. Ja kun tämän tajusin niin relasin ja oikeesti täällä voisin asuakin. Törmäsin pari ehtoota sitten pariin englannin kielen opettajaan. Toinen britti ja toinen saksalainen. Kumpikaan ei osannut thaita. Opettivat kaiken englanniksi. Sanoivat, että koska vaan mäkin tänne pääsisin opettajaksi ja palkka oli sellainen, että sillä elää ihan riittävästi.

Stupa

 

Mä olen nyt Ayuthaiassa. Entinen Siamin kapitaali. Pieni kaupunki, jossa yhdistyy turistoinnin helppous ja paikallismeininki. Halpaa on. Ja ranskalaisia ja italialaisia. Se on kumma. Eilen yhdeltä ranskanpastillilta kysyin, että miksi niin. Ei se osannut vastata. Ei ole ausseja eikä jenkkejä eikä kiivejä eikä sitä porukkaa mitä usein eniten tapaa. Ehkä ne on Kambodzassa tai Burmassa tai missälie.

Tän Thierryn kanssa oli kiva keskustelu. Jollakin lailla hengenheimolainen.

Stupa

 

Harmi oikeasti lähteä. Jäisin jos olisi kumppani. Sitä tässä ehkä eniten kaipaa. On se kiva törmätä ihmisiinkin ja sitähän tapahtuu, kun on yksin ja jaksaa olla olematta koneen äärellä, mutta silti. Ehkä seuraavaksi voisin olla reissamatta yksin. On tämä jo neljäs reissu. Toisaalta vuosi sitten ajattelin, että en koskaan enää. Ja nyt taas.

Peni....eiku stupa. Eiku tää on se joka on siinä keskellä.

Hm. Tuntuu et pitäis vetää joku nerokas yhteenveto, että mitä olen oppinut etc. En taida. En tiedä edes. Blogin kirjoittaminenkin nimittäin lähenee loppuaan. Tämä on ehkä viimeinen postaus tai sitten vielä junareissulta jotakin kirjoittelen. Huomenna lähden junalla eka yön yli Hat-Yaihin ja sitten toisen yön yli Kuala Lumpuriin, johon jään ehkä viimeiseksi yöksi ja sitten maanantaina Singaporeen ja yöllä Suomeen. Ehkä kirjoitan. Ehkä en.

Sinänsä se tuntuu hyvältä, että semmoinen etsiminen on nyt loppunut. Jäljellä on ehkä vain nauttiminen. Ja kauniiden hyvästien tekeminen.

Ja sen odotus mitä Suomessa sitten onkaan. Onhan siellä. Kaikkea mitä odottaa. Hyvällä jännityksellä.

Tarkenee

 

Nyt mä meen RL:lään ja alan käyttämään aistejani. Lähinnä makuaistia.