Nemo, tuo ärhäkkä pikku pirulainen

Piti vaan saada raflaava kuva tähän. 

Tuntuu kuin olisin ollut täällä pitkään. Ihminen on ihmeen sopeutuvainen.

Sukeltanut olen. Eilen siis jo ekat ja tänään kolme kertaa sukeltamassa ja vajaa tunti snorkkelointia päälle. Ny on väs. Bra so.


Eka sukellus oli mun eka kolmeenkymmeneen metriin. Mentiin pää edellä pohjaan. Se oli aika hienoa. Lievää typpinarkoosia tulin kokeneeksi ja ikävintä siinä on se, että kenttä kapenee ja kaikki on tosi hyvin ja itse ei todellakaan tiedä olevansa narkoosissa. Kuulostaako tutulta? Kun loppupurussa tajusin typpeilleeni niin otti oikeasti päähän. Ei typpeily (ei sille voi mitään eikä se ole sinänsä vaarallista),mutta se vapaaehtoinen brenkulla itsensä samaan tilaan saattaminen osoittautui kyseenalaiseksi. Miksi mä väkisin haluan kaventaa näkökulmaani? Hä? No oma valinta ja itseään sopii syyttää siitä mitä sitä kroppaansa tunkee. Voi toki valita toisinkin.

Hyvä kokemus siis. 

Snorkkeloidessa oli hassua, kun kalaparvi alkoi seurata mua. Mulla on semmoinen fancy neonvihreä sukelluspaita ja sellaiset neonvihreät kalat luulivat mua varmaan niiden odotetuksi jättimäiseksi neonvireäksi messiaaksi ja piirittivät minut pitkäksi aikaa.  Niiden mukana tuli sellaisia oransseja hangaroundeja ja kun yritin ojentaa messiaanisen käteni yhtä kohti siunatakseni sen, niin se päätti pitää totisesti ehtoollista ja syödä jumalansa. No olen anteeksiantava.

Suunnistin suunistukset pois ja viimeinen sukellus olikin ihan vaan sukellus. Relasin kivasti ja näin jättimäisen mureenan ja yksi kala taas meinasi käydä kimppuun. Se näytti hassulta ja oli aika iso ja sillä oli paha alapurenta.  Rannassa kuulin, että se olisi voinutkin käydä kimppuun. Actionia Andamaninmeressä.

Muuten vesi on lämmintä (30) ja näkyvyys hyvä ja korallia piisaa. Azoreilla oli ehkä vähän hienompaa, mutta kylmempää. Sää on jännä. Vaihtelee usein. Lämpö ja tuuli pysyy tasaisena, mutta väliin sataa aivan, no reippaasti, ja välillä paistaa oikein nätisti. Kuvia en oikein ole ottanut juuri sen takia, että en ole viitsinyt kuljettaa kameraa mukana.

Koto

Gekot huutaa ja kaikki tahtoo kaikkea. Kouluttajan kanssa oli aiheesta keskustelu. Se haluaa myydä asiakkaille tavaraa (mikä on täysin ok ja kyllähän lypsylehmä ostaa), mestoilla on yksi 17-vee tarjoilijapoitsu joka haluaa suomalaisen tyttöystävän ja puhuu siksi Suomea (voin välittää yhteystiedot, mutta valitettavasti se haluaa muuttaa Suomeen), hyttyset haluaa mua. Mä haluan olla haluamatta mitään. Ei onnaa. Ei ehkä tarvitsekaan onnata. Mulla oli tästä joku tosi diippi ajatus, mutta en mä muista sitä. Valtameri huuhtoo kaiken pois.


Kunhan päivät eivät valuisi kuin kusi karheaa lankkua pitkin.


Varastettu repliikki. Ei maar. Hyvinhän täällä menee. Kouluttajan kanssa tullaan toimeen ja varmaan molemmat vähän kaipaavat seuraa (mä olen ainoa oppilas. Muutenkin täällä on todellä vähän jengiä.) ja tekemistä (fyysistä ja henkistä) on tarpeeksi. Tarkenee kiitettävästi. Huomenna on bileet ja mut on kutsuttu. Toiseenkin paikalliseen ravintolaan tingin alennukset. Ekaan tuli ilman yritystä. Nyt käytin aliasta kommunikaatiometodina. Yhden yön olen ollut ja voin olla toisenkin. Jeejee. Ja meressä on haastetta ja iso nöyräksitekijä se on.

Stressin väheneminen leventää havainnointikykyä. Nyt jo viidakko ja sen linnut ja liskot ja äänet ja tuoksut peittävät aggregaattien metelin.

Vai olenko vain sopeutunut?

Hellepäiviä sinnekin.

Joose.

Ja juu. Se Nemo löytyi jo. Aggressiivinen pikku pesänrakentaja.