Kiitos

ja kumarrus, rakkaat matkaseuralaiset.

Blogin pitäminen on kuitenkin ollut iso henkireikä tälläkin reissulla.

Ja nyt se loppuu.

Palaan kenkien ja sukkien ja alushousujen ja vessapaperin maailmaan miehenä, jonka mielestä kakki em. asiat eivät ole niin tarpeellisia kuin luullaan.

En tiedä olenko muuta oppinut.

No olen mä.

Nyt edessä sitten jotakin muuta. Uusi kaupunki. Uusi työpaikka. Uusia ihmisiä. Ans kattoo.

Mo.

Joose.

Loppuun kiihdytetty

Kuvan tyttö ei liity mitenkään sisältöön. Toisaalta nuo tekstit ovat musta jotenkin...hassuja.

Heh.

Singapore. Suihku. Roinakassi raivolla vedetty läpi shoppaavien teinien. Kaikenlaista harmia.

Eli 60 tuntia meni siitä, kun Ayutthaiassa astuin junaan siihen kun Singaporessa sain kassin käsistä.

Se kassi on iso ja punainen ja painava ja kukaan ei väistä sitä.

Olo on lievästi sekava. Pari yötä junassa. Yksi päiväroikkuminen maailman likaisimmassa ja tylsimmässä kaupungissa (Hat-Yai). Yksi päiväjunailu aasialaisille tarkoitetuissa päivävaunussa (ne on pienempiä), reissun eka länsimainen roskaruokailu, kafkamainen episodi rajalla, pari pulloa rommia, useita tunteja Väinö Linnaa, odottamista. Puuh. Väsy. Tänään intialaista ruokaa ja nukkumaan aikaisin. Oletan. Vai arabialaista? Vai malesialaista? Vai riisikanaa?

Joo. Ei ne meinannu päästää mua pois maasta. Oli viisumi mennyt umpeen.

Mä olin ihan että "daa. kolme kuukautta hei".

Ja ne oli et "kuuskytä päivää. Kaksi ylimenevää tekee 500bhatia/päivä, eli 1000bhatia kitooooooos."

Ja mä: "daa. mulla mitään oo. Just laitoin viimeset rahat menemään"

Ne: "1000 bhatia kiitos"

Mä: "mun juna menee kohta" (tää tapahtu siis rajaseudun junasemalla ja juna siinä puuskutteli.

Ne: "1000b. tak"

M: "onkx automaattia?"

N: "kylillä on. mene sinne. ehkä ehdit"


M: (kiroilua ja enemmän kiroilua) (juoksee) (löytää mopotaksin) (ajetaan automaatille) (Joose tajuaa olevansa Malesian puolella ja tajuaa että ei tajua mitään Malesian rahayksiköstä) (Mopotaksi auttaa) (Joose sössii ja nostaa vähän liian vähän) (Automaatti ei anna enempää) (Mennään takas) (Kuski ottaa omansa) (Meen tullimiehille Malesiamanin kanssa) (Ne sanoo, et tuolla on rahanvaihtopiste) (mää: "daa. olis mulla euroja ollu") (komikoiden ja mopotaksin jälkeen mulla on 940 bhatia) (Rukoilua) (Miettimistä) (Kerjään lopulta parilta turistilta puuttuvat) (Aika kuluu ja juna puhisee) (Malesian tullissa miehellä ei ole kiire mihinkään) (Ei todellakaan) (ei vieläkään) (Sitä kiinnostaa mun passin hiirenkorvat) (Minä hymyilen kauniisti) (Lopulta se leimaa passin ja juoksen junaan) (Juna lähtee) (Minä mukana) (Vaihdan paidan koska olen hikinen).

Et nyt sit olen saanut sakot thaimaaksi. En tiedä olenko tervetullut maahan enää. Kai mä olen.

Semmoista. Siitä kimmastuneena jätin K. Lumpurin väliin ja pyyhälsin suoraan S.poreen. Ettei huomenna vain tulisi mitään ongelmia.

Hat-Yai oli perseestä. Sinne ei tarvi kenenkään mennä.

Alledged offender...tunnustin vain, koska juna odotti. Mulle sanottiin, et se on kolme kuukautta. Tai jotakin....tai mä tiedä.

Uuu. Mä käyn ylikierroksilla. Ilta viilenee. Ehkäpä minäkin tästä.

Annoin jalattomalle miehelle kengät

Pelkäsin, että loukkaantuuko se niistä, mutta näytti ymmärtävän että niillä on jälleenmyyntiarvoa.

Mulla on siis liikaa roinaa.

Plää. Viimeiset päivät on raskaita. Varsinkin kun tää on tälläistä odottelua ja rahan kanssa kituuttamista. Nyt on asemapaikkana Hat-Yai. Bangokista 1000km etelään. Tämmöinen ruuhkainen kauppakaupunki.

Torstai-iltana löysin pari ranskalaista ja lähdin toisen kanssa diskoon. Eka diskokeikka tällä reissulla. Oli kokemus. Porukkaa oli ja keski-ikä ehkä 15. Olin suosittu poikien keskuudessa ja hengailin leikkareiden kanssa. Havaitsin aika nopeasti, että en pitänyt siitä ranskiksesta ja feidasin törkeesti omille teilleni. Annoin yhdelle pojista hattuni ja lähdin kadulle oppimaan, että se mitä olen kanaksi luullut onkin possua. Menin siis yökeitolle kadulle.  Laumoittain teini-ikäisiä huoria. Laumoittain. Ja kyseessä oli ihan paikallisten paikka. Jännä maa.

Perjantai aamunla sitten junaan ja odotamaan toista junaa ja junailua ja nyt junan odottamista. Viisi tuntia kulutettavana ja sitten poistun maasta Malesian puolelle. Eilinen junailu meni lopulta ihan mukavasti Tuntematonta Sotilasta kuunnellen (vihdoin viimein jaksan kuunnella äänikirjoja. Se on oikeastaan aika leppoista hommaa. ja siinä on hyvä lukija. Linna ei ole sanankäsittelijänä mikään notkelo, mutta on se tarkka. Ja laajakatseinen. Ihailtavaa).

Paikallinen solidaarisuus on kyllä ihailtavaa. Junissa pörrää jos jonkinlaista ruokakaupustelijaa eikä se mitenkään haittaa junaravintolan pitäjiä. Palvelu pelaa. Mut junapalvelija juotti mukavaksi ja loppumatkasta eräs paikallinen jatkoi siitä. Tiedä sitten miten tavat muuttuvat, kun tästä siirryn muslimimaahan.

Plää. Ei oo kivaa, kun ei oo omaa paikkaa. Junassa menee ihan mukavasti kun on oma paikka ja matka taittuu, mutta tämä roikkuminen on tylsää. Kitumailit. Kaksi yötä jäljellä, että nyt vaan malttia.

Postitoimisto pitää etsiä ja lähettää takaisin Phukettiin pari kirjaa jotka sieltä lainasin.


Hiljalleen se aika lompottelloo.

Ajan subjektiivinen rajallisuus avaa tien aisteille

Eletään kuin viimeistä päivää. Nautitaan aamukahvista rauhallisesti. Syödään paljon pientä kivaa ihan rauhassa. Jätetään hiljalleen tämä kaikki taakse ja painetaan sydämeen.

Ei se niin vakavaa ole

Mulla tulee kaikesta huolimatta ikävä tätä paikkaa. On jo tavallaan. Tulen kaipaamaan tätä elämän keveyttä, ruokaa, ihmisiä, ruokaa, Rayan hiekkaa, ruokaa, estotonta housuun kusemista (sukeltaessa voi tehdä mitä vaan), ruokaa, kalsarittomuutta, ruokaa, sukattomuutta, ruokaa ja ruokaa.

Kyllä täällä ihminen voisi elää.

Sitäpaitsi mä olen ihmetellyt paikallisen solidaarisuutta. Paras esimerkki ovat taksikuskit. Vaikka ne kusettavatkin aivan avoimesti tietyissä paikoissa (esim. turistialueelta taksit eivät suostu ajamaan mittarin mukan vaan vain kiinteillä taksoilla jotka ovat noin 100% enemmän kuin mittari), niin silti jos saa kyydin sovittua he sopivat keskenään kuka vie. Se joka homman neuvotteli antaa ajon usein jollekulle muulle, joka on menossa samaan suuntaan. Sama juttu mopotakseilla.

Että kyllä nää huolen itsestään pitää. Mun ei tarvi. Ja kun tämän tajusin niin relasin ja oikeesti täällä voisin asuakin. Törmäsin pari ehtoota sitten pariin englannin kielen opettajaan. Toinen britti ja toinen saksalainen. Kumpikaan ei osannut thaita. Opettivat kaiken englanniksi. Sanoivat, että koska vaan mäkin tänne pääsisin opettajaksi ja palkka oli sellainen, että sillä elää ihan riittävästi.

Stupa

 

Mä olen nyt Ayuthaiassa. Entinen Siamin kapitaali. Pieni kaupunki, jossa yhdistyy turistoinnin helppous ja paikallismeininki. Halpaa on. Ja ranskalaisia ja italialaisia. Se on kumma. Eilen yhdeltä ranskanpastillilta kysyin, että miksi niin. Ei se osannut vastata. Ei ole ausseja eikä jenkkejä eikä kiivejä eikä sitä porukkaa mitä usein eniten tapaa. Ehkä ne on Kambodzassa tai Burmassa tai missälie.

Tän Thierryn kanssa oli kiva keskustelu. Jollakin lailla hengenheimolainen.

Stupa

 

Harmi oikeasti lähteä. Jäisin jos olisi kumppani. Sitä tässä ehkä eniten kaipaa. On se kiva törmätä ihmisiinkin ja sitähän tapahtuu, kun on yksin ja jaksaa olla olematta koneen äärellä, mutta silti. Ehkä seuraavaksi voisin olla reissamatta yksin. On tämä jo neljäs reissu. Toisaalta vuosi sitten ajattelin, että en koskaan enää. Ja nyt taas.

Peni....eiku stupa. Eiku tää on se joka on siinä keskellä.

Hm. Tuntuu et pitäis vetää joku nerokas yhteenveto, että mitä olen oppinut etc. En taida. En tiedä edes. Blogin kirjoittaminenkin nimittäin lähenee loppuaan. Tämä on ehkä viimeinen postaus tai sitten vielä junareissulta jotakin kirjoittelen. Huomenna lähden junalla eka yön yli Hat-Yaihin ja sitten toisen yön yli Kuala Lumpuriin, johon jään ehkä viimeiseksi yöksi ja sitten maanantaina Singaporeen ja yöllä Suomeen. Ehkä kirjoitan. Ehkä en.

Sinänsä se tuntuu hyvältä, että semmoinen etsiminen on nyt loppunut. Jäljellä on ehkä vain nauttiminen. Ja kauniiden hyvästien tekeminen.

Ja sen odotus mitä Suomessa sitten onkaan. Onhan siellä. Kaikkea mitä odottaa. Hyvällä jännityksellä.

Tarkenee

 

Nyt mä meen RL:lään ja alan käyttämään aistejani. Lähinnä makuaistia.

Quo Vadis?

Voi niitä aikoja.

Jokin tässä maailmassa mättää vai onko se vain minä?

Norjan tapaus. Ajattelin olla kirjoittamatta siitä, mutta en voi olla kirjoittamatta siitä. Mutta mitä siitä voi kirjoitaa? Itsestäni huomasin, että tapaus herättää yllättävän paljon vihaa ja koska sitä vihaa ei voi esittää suoraan niin sitten se muttuu joksikin kritiikiksi. Tai käyttää ja kääntää sen vihan jotakin sellaista kohdetta kohtaan, jota nyt muutenkin haluaisi vihata tai jota pitää tyhmänä.

Esimerkki: meinasin jo erään tutuntutun fb-kirjoitusta kommentoida, koska siinä oli nolo asiavirhe. Onneksi jätin kommentoimatta. Tajusin vähän rauhoituttuani, että olisin kommentoinut siksi että ihan omista -pikkusieluisista syistäni- en pidä ko. Ihmisestä. Olisin siis käyttänyt toista asiaa omien tunteitteni keppihevosena . (Tuskin ko ihminen on kukaan teistä arvon lukijani).

Että se hyveellisyydestä ja objektiivisuudesta ja kaikesta sellaisesta ylevästä. Samaa piirrettä havaitsen (tai tulkitsen ehkä virheellisesti) esiintyvän ihan yleisestikin. Hyvä puoli asiassa on se, että nyt ainakin tiedän olevani ennakkoluuloinen ko ihmistä kohtaan ja minun tunteeni häntä kohtaan ovat ennakkoluuloisia. Ehkä oikeutettuja - ehkä ei. Ihmistä tuskin enää koskaan tapaan ja sinänsä se asia on minulle aivan sama, mutta hyvä oppi itsestä.

Ja miten tämä oman navan runkkailu liittyy tapaukseen josta en edes halua käyttää mitään nimeä? En tiedä. Tai jollakin tavalla nämä teot tuntuvat vapauttavan vihaa.... Nyt pitää olla tarkkana. En missään nimessä hyväksy tekoa. Se on sairas ja jotenkin pystyn kuvittelemaan itseni siihen tilanteeseen, että joku tuomitsee minut asiasta johon olen syytön ja tuomitsee minut. Pystyn kuvittelemaan itseni jopa siihen tilanteeseen, jossa tuntee syvää hätäännystä ja epäoikeutta siitä, että joku ottaa asiakseen tuomita minut kuolemaan omien väärinkäsityksensä takia.

Tai pystyn ja pystyn. Luulen pystyväni. Samaistun. Menee huuhaaosastolle (tai puupaa-autolla suljetulle osastolle), jos alan selvittämään. Luulen, että useat pystyvät halutessaan,

Takasin asiaan: siis vihan vapauttamiseen. En hyväksy tekoa, mutta hyvä puoli asiassa voisi olla se, että tämä mahdollistaa oman vihan löytämisen ja sen mahdollisen ymmärtämisen, että se oma pyhä viha ei olekaan EHKÄ niin tarpeellista. Niinkuin minun rautalankaesimerkissäni. Miksi minä vihaan (tai pidän typeränä) minulle täysin jopa tuntematonta ihmistä joka ei edes ole tehnyt minulle mitään koskaan. No tiedän osan syystä. Se syys ei ole sivistynyt eikä mod eikä cool, joten jätän kertomatta.

Kyse on pettymyksistä ja kokemuksista ja sitenollen ei ennakkoluuloista vaan jälkiluuloista. “tuo teki minulle niin eli tuokin varmaan haluaa tehdä minulle niin.” Jos kerran aivot ovat niin vittumainen elin, että kertakokemus riittää traumoittumiseen ja psyykisten asioitten patologistumiseen niin miksi ei puhuta siitä vihasta joka tulee kokemuksesta. Tai miksi se viha on jotenkin tabu.

Tästä eteenpäin “norjalaiset” adjektiivina saa kauhajokisen klangin.

Kuitenkin kaikki sitä kokee. Se tuntuu ehkä uhkana turvallisuudelle, Yksilön tai yhteiskunnan tai yhteisön. Missä se tuntuu ihan kropassa on minulle vielä epäselvää.

Suokaa anteeksi. Olen epäselvä. Pelkään leimautuvani hulluksi ja nämä ajat eivät ole otollisia manifestien kirjoittamista varten, jos pelkää leimautumista niinkuin minä (jos jotakuta huolestuttaa mitä minulle kuuluu niin saa kysyä tulkitsemisen sijaan). Jotenkin tätä vaan pitää käsitellä. Oman navan kautta, jos ei muuten.

Ymmärtää en siis aio. Hyväksyä en myöskään ja tekijän nimi ei tule elämään minun tietoisuudessani sen enempää, kuin vastaavien tyyppien tekeleet, Uhreja ja heidän viattomuuttaan en voi unohtaa.

Mutta eteenpäin on meidän mentävä.

Mitä sitten? Seuraava asia minulla on inhottava , pelottava ja mahdollisesti leimaava (no tätä mä pelkään eniten) kysymys:

Mikä estää minua tekemästä moista tekoa?

Unohdetaan laki ja muu vastaava. Nuo teot ovat aina laittomia. Ei siinä auta vaikka kirjassa lukisi mitä.

Yksinkertaisesti minulle riittää tämä satunnainen kirjoittelu, tukanleikkuu ja muutama muu lapselliselta tuntuva asia oman kasvuni välineeksi. Minun ei tarvitse tappaa ketään murtautuakseni ulos jostakin. Ulos haluan kuitenkin päästä. Se on totta, mutta mistä ja miksi ja mitä se nyt sitten tarkoittaa on aivan eri asia.

Minulle se on aivan sama mihin kukakin uskoo eikä sen toisen edes tarvitse kohdella minua mitenkään persoonana, jos hänen uskontonsa toisuskoisia kohtelee. Tämän olen tällä reissulla oppinut. Sama pätee minuun. Tai oikeastaan, koska itse olen kokenut miltä tuntuu tulla kohdelluksi huonompana ihmisenä niin minun ei tarvitse tehdä sitä muille. Yksinkertaisesti moisten rajojen vetäminen on rajan vetäjien ongelma. Ja jokainen meistä vetelee rajoja. Se on ihan oikein. Rajojen sisällä on helpompaa.

No joo. Nyt ei ole helppoa. Tämän tunnetun tapauksen lisäksi tunnen täällä suurta häpeää oman elämäni helppoudesta. Valkoisen miehen taakka. Tämä kaupunki on iso ja täällä on ison kaupungin elämä. Ihmiset elävät miten elävät ja raapivat elantoansa kasaan pakokaasuista ja katujen paskaisissa vesilammikoissa jalattomina kerjäten. Tai myymällä itseään tai jossakin jollakin työvoimalla tuotettua krääsää. Ja samaan aikaan superläskit arabit lyllertävät pitkin katuja sellainen ilme kasvoillaan, joka suurinpiirtein kuvastaa ajatusta “mitä mä seuraavax syön vai pitäskö ostaa apple?” (pitäkää rasistisena jos pidätte. Ei liity uskontoon. Liittyy rahaan ja elintasoon). Tai teinit ja vanhemmatkin teinit hilluvat merkkiliikeostareissa, jossa tavara maksaa ihan vitusti. (ja niillä on varaa ostaa sitä)ja kaiken peitää jatkuva mikrofoniin huuto. Ja jotkut myyvät kadulla kopioita ja piraatteja ja pornoa ja pornolääkkeitä. Ja jotkut -helpommista keinoista huolimatta- perustavat katukeitttiön, ravintolan, ajavat taksia ja ovat rehellisiä ja sydämellisiä ja haluavat palvella – ja tulevat siinä kusetetuiksi, koska ei tämä kaupunki (eikä mikään muukaan) tarjoa heille nousua sieltä katutasolta ylöspäin. Ja katutasolla on mitä on. 

2 maailmaa

Ja mikä minä tässä kuviossa olen? Minä olen se, joka kuitenkin kaikesta kalastajanhousuistani huolimatta ja kadulla kävelemisestä ja syömisestä huolimatta ja kymmenen fraasin kielitaidostani huolimatta olen varakas valkoinen farang, joka ajaa taksilla ja toivoo liikennevaloissa että tuo nainen ei nyt just tule myymään minulle mitään. Minä olen se, joka taksin ikkunasta katsoen hämmästyy kuinka kaikesta huolimatta laitakaupungilla ramppien alla jengi pelaa sulkapalloa riemuissaan: Minä olen se, joka miettii, että mitä jos nuo krääsänmyyjät krääsänmyynnin ohessa vaikkapa elävät ihan normaalia, kunniallista ja mielenkiintoista elämää. Mä olen se, jolla on varaa maksaa 30e ja mennä katsomaan totaalisen mielenkiinnotonta ja kiihkotonta jalkapallopeliä ja vain sen vuoksi, että ei ollut parempaakaan tekemistä.

Mikä sitten on ongelma? Mä haluaisin auttaa. Mutta miten auttaa ja ketä auttaa? Ja miten kestän kuitenkin itseäni tässä tavaran määrässä ja rahan kuluttamisessa ja hammasvalkaisuineni kaikkineni. Tänne tullessa oli jotenkin kevyt olo, kun Suomessa vähensin tavaraa ja tänne tulin tosiaan pienen repun kera. Nyt sitä roinaa on niin, että on pakko lähettää osa postitse kotiin.

Onneksi suuri osa tavaraa on käytettyä. Suuri osa käytetystä rahasta on palveluihin käytettyä. Suuri osa ostetusta uudesta tavarasta on täällä tehtyä ja paljon on rahaa heitetty ihan hukkaankin. Mikä sitten rassaa?

Se, että pikkuporvarillinen sieluni suree sitä, että en käyttänyt täällä kuluttamaani rahaa rivitalonpätkään ja vakuutusmaksuihin. Ja lapsen urheiluharrastuksiin ja toisen pienotunteihin.

Että oliko tässä reisussa mitään järkeä vai onko tämä vaan samaa kuluttamista ja narsismia epäselkeään filosofiseen jaaritteluun huolimattomasti kääräistynä.

Mulla on huono omatunto siitä, että mulla on kaikki hyvin ja että mä olen elossa ilman suurempia ponnisteluita. 

Anelka lämää ja entä sitten?

Positiivinen asia on Jari Tervo. Sehän on riemastuttava ja haastava tekijä. Suosittelen. Nyt on menossa Rautapää. 

Itchy and Sratchy in Big B.

Shopping in B-city.

Eilinen kului tosiaan ihan leffaa katsellessa ja pari Samgson-Manaoo pudotellessa. Katselin animaation. How to train your dragon. Se oli hyvä. Suosittelen. Ja sit nukkumaan siinä vähän ennen kymmentä. Nukkumaan meno oli kropan päätös. Saarella oppi heräämään aikaisin. 

Bangkok

Eli pitää varoa mitä toivoo. Toiveet saattavat toteutua. Mäkin olen monta vuotta toivonut, että musta tulis aamuvirkku ja nyt se näyttää todelta.

Heräsin sitten vähän ennen seitsemää ja ei muuta kuin aamupalaa (oi. Oli ihana aamupalastaa rauhassa ja yksin. Ja taas on ristiriitaista, koska sosiaalisen elämän puute alkaa vaivata) rinnan alle. Sitten lähdin markkinoille.

Ne oli isot ja siellä myytiin ihan mitä vaan. Shoppasin vähän ja join elämäni parhaimpiin kuuluvat kahvit. Ihmettelin eläinmyyntiä ja muutenkin tallustelin siellä viitisen tuntia edes takas. Enkä kaikkea edes nähnyt.

Kekkaa kala

Mä olen ennenkin laittanut johonkin blogiin kuvia kahvi/teekupeista. Tykkään niistä. Tämä ei tarkoita, että minulle pitäisi alkaa kerätä mitään arabian sarjaa. Sen sijaan, jos joskus taas hommaan isomman asunnon, niin tulen tänne hankkimaan kalusteet ja koristeet. Täältä löytyy kaikki huolintaliikkeitä myöden.

Sitten palailin kämpille ajatuksena mennä päikkäreille,

Mutta ei. Ei nukuta, Kutittaa kyllä käsivarsista ja ihottumaakin alkaa näkyä. Ostin kortisoonia pahimpaan hätään.

Diagnoosini asiaan epämääräisessä järjestyksessä:

1. sukeltajantauti. Epätodennäköinen, koska sukelsin viimeksi tiistaina ja sitä ennen sunnuntaina. Tiistaina max syvyys 3m. Ellei sitten joku toooosi hidas kudos (aivo?) ole tässä kuuden viikon aikana saturoitunut ja nyt se sitten vapauttelee kaasuja pihalle,
2. Allergia. Jos olen allerginen vetyperoksidille (tai mitä ne nyt sitten noissa valkaisuaineissa käyttääkään), paikalliselle pesuaineelle, jotenkin altistunut paikalliselle ruualle
3. Joku helvetin syyhypunkki, jonka on voinut tulla vaikka bussin viltistä johon kääriydyin aika tiiviisti.
4. Paikalliset balsamituotteet. Ostin toissapäivänä paikallista tiikerisalvaa ja olen sitä käyttänyt sitä lähtien. Se on tujua tavaraa,
5. Joku muu. Mikä? Emmäätiä.

No. Kattellaan rauhassa. Jos ei rauhotu niin pitää varmaan maanantaina käydä lekurissa.

Eli vähän tylsää siis on, kun pitää sairauksista jaaritella. Ja on tylsää. Myönnän sen. Taas on tullut todistetuksi, että ilman seuraa sitä on vaikeaa. Kaikista kommenteistanne olenkin ollut todella kiitollinen (ja tämä ei ole kommenttien herutus. Jos joku asioistaan haluaa kertoa, niin mielummin facebookin puolella). Ne ovat pitäneet koti-ikävän poissa ja miehen muutenkin kohtalaisen järjissään.

Et simmottis. Ehkä vois tästä mennä katsomaan paikallista chinatownia tai nettiin katsomaan, josko jossakin olisi paikallinen potkupallopeli. Se olis nastaa, Menen,

Mo.

PS. Ei oo pelejä. Tai on. Maajoukkue pelaa Chelseaa vastaan. Peli on tosin Palestiinassa. Vähän pitkä taksimatka.

pps: Lukaisinpa juuri uutiset. Ei muuta kuin että voi vittu! Surettaa aivan kauheasti. 

tolla mä tulin. Mut mitä toi äijä tekee vasemmassa reunassa?

Reikiä 0!

Morommorooo.

Mää oon isolla kirkolla. Tää on iso. Tosi iso. Ei maalaispojan pää pysy perässä.

Mutta mennään järjestyksessä niin pysyy joku tolkku.

Keskiviikkona sitten hyvästelin saaren. Se oli yllättävän tiukka paikka. Siellä oli hyvä maa. Ja hyvä ilma. Ja sydämeltään hyviä ihmisiä ja tuntuu, että se saari oli niin rauhallinen paikka, että se hyvyys kaiken alta alkoi näkyä.

Ehkä se siksi oli hyvä paikka.

Poistuin kuitenkin. Eka Chalongiin, joka tuntui kotoisalta, kun huorat huutelivat nimeltä. Näillä on aivan älytön nimimuisti. Ne olivat jo kyselleet aiemmin tutuilta et mikä vikana Joosessa, kun “ just beer . No sex. Sex is dead?” ….Hehe.

Mä vaan oon niin vaikee.

Pyykit pesuun vein ja mopolla Phuket Towniin ostamaan bussilippua. Mopon ja kämpän Chanlongista sain kätevästi yhdeltä tutulta, joka tuli saareen ja annoin sille oman bungalowini vastavuoroisesti. Niin muuten. Se saaren kämppä....just löysin (toistaiseksi viimeiset) rotanpaskat hammastahnatuubistani ja eräs aamupäivä löysin sängystä munan. Jos se oli linnun muna niin se oli tosi pieni lintu.

Kaikenlaista harmia. No nyt ilmastointi pauhaa ja valutan kuumaa vettä koko ajan ihan valuttamisen ilosta.

Lippu mulle myytiin. Se oli halpa. Melkein samalla hinnalla pääsee Chalongista Phuket Towniin taksilla kuin Phuket Townista Bangkokiin bussilla. Matkaeroa on tuommoiset rapiat 900km. Bussin halpuus selvisi sillä, kun tajusin että se tulee aivan täyteen ja että siinä ei ole vessaa.

Nomutisiis sitten takaisin Chalongiin ja saunaan ja hierontaan ja taju pois.

To aamuna mopoilin Big Buddhalle, joka on semmoinen....no iso Buddha. Se oli valaiseva reissu. 

Nyt tiedän miksi saamelaiset ovat mitä ovat. Toisaalta ei ne ihan kurinalaisesti taida uskonnon säännöstöä totella. Muutenkin aika hienosti yksi poppoo sai aikaiseksi puoli maailmaa ja kahdeksasta muusta ryhmästä ei ole paljoa puhumista. Takaisin tullessa jäin jauhamaan shittiä jonkun paikallisen kanssa. Oli ihan mukavaa.

Sitten menin katsomaan yhtä tatuointiliikettä. Se oli kiinni. Menin siis aamupalalle ja mietin että mitäs nyt tekis. Muistin, että en ole käynyt hamppilääkärissä 7-8 vuoteen. Menin siis hamppilääkäriin. Se tsekkas leegot ja rapsutteli kivet pois. Ei reikiä vieläkään. Ja sit se valkas mun palikat. Turhamaisuus iski. Niin se vaan käy. Täten mulla ei ole mitään oikeutta arvostella kenenkään turhamaisia tempauksia. Tosin en k.o. Operaatiota sen kummemmin suosittele. Ei se ilmainenkaan ollut. Vähän nolottaa tämä hedonismin huipentuma.

Eikä se hedonismi siihen jäänyt. Hoidin sitten itseni tuk-tukilla bussiasemalle ja jätin kamat säilöön (mä tulin tänne niin, että mulla oli parinkytä litran reppu, jonne mahtui kaikki kontaktikameraa myöden. Myt mulla on se reppu, kameralaukku ja 90 litran kamasäkki. Enkä mä ole ostanut juuri mitään.) ja menin tappamaan aikaa kylille. Menin sitten parturiin. Se leikkas mulle lyhyen tukan ja värjäs sitä vielä jotenkin. En tajunnut ja se vaan tapahtu. Tai lyhyt tukka on ihan jee. Vaihteeks. Niin kauan sitä pitkää on joutunut työn puolesta pitämään, että välillä ihan kiva vaihtaa ihan toiseen suuntaan. Osasyy kivuudesta on se, että on tää lyhyttykkaisuus myös jotakin irtiottoa siihen, että muut määrää mun elämääni. Ei määrää enää prkl!

Sit bussiin ja tukala matka alkoi. Bussissa mietin sitä mainostamaani Agidan kirjaa ja jumalia. Se oli hyvä kirja. Loppuun asti vähän vaikea. Siis siinä mielessä, että mikä nyt sitten on oikein. Ja että mitä jumalaa palvoo ja miksi palvoo sitä mitä palvoo ja kenen takia palvoo. Äh. Emmää jaksa tätä tän kummemmin ainakaan vielä avata. Asia on mulle aika selkeä, mutta arastelen sitä artikuloida.

Nomutsiiis. 13 tuntia bussissa. Nukuin niistä kyllä varmaan kymmenen, mutta niskat oli aivan kammottavan kipeät ja dösän ilmastointi oli tietty täysillä. Tauoilla piti mennä ulos lämmittelemään. Lopulta onnellisesti perille ja taksiin ja taksissa kauhee ripuli päälle. Hilpeää olla keskellä jotakin kehätietä miljoonan muun auton kanssa ja tajuta, että nyt täytyis päästä. Manipuloin itseni kestämään ja kestin lähimmälle bensikselle. Jee. Mut nyt on siis taas joku pieni mahaongelma käynnissä. Ja ei tää terveys muutenkaan ihan eksrapriima ole. Päätä särkee ja iho vähän kutisee. Ja on muutenkin vetämätön olo.

Eipä sinänsä. Täällä on niin paljon kaikkea (voi tuota tavaran määrää. Missä se kaikki tehdään ja minne se päätyy), että pää menee hämilleen vähemmästäkin . Ei paljoa jaksa ulos tuohon ryysikseen edes mennä. Ehkä tästä hiljalleen siihekin taas sopeutuu. Kansainvälistä meininkiä täällä on. Paljon arabeja ja intialaisia. Ja huoria. Ja räätäleitä. Ja tavaraa kaupan. Ja ruokaa, Ja hierontapaikkoja. Ja seiskaeleveneitä. Ja autoja. Ja ihmisiä. Oikein en tiedä mitä tekisin. Ei oikein viitsi ottaa edes valokuvia, kun kaikkea on kaikkialla niin paljon.

Budejtti on suurinpiirtein käytetty, joten ei tässä hummaamaankaan jaksa lähteä. Huomenna aamulla ajattelin haastaa itseni jonnekin maailman suurimmalle torille ja shopata sietä tuliaiset ja sunnuntaina varmaan mennä tuonne joelle ja jokiajella jokiaajelukulkuneuvoilla ja tehdä joku turistikävely. Mikäli lämpötila antaa myöden. Täällä on kuumuuden lisäksi myös kosteaa, toisin kuin etelässä.

Joo. Perjantai-ilta paheellisessa Bangokissa taitaa sujua Mikkoselta leffailtana hotellihuoneessa. Tai kyllä joku pieni iltakävely pitää tehdä. Ei vaan koko ajan jaksa olla hätistelemässä huoria, taksikuskeja ja räätäleitä kauemmas. Kiusaannun. Chalongi oli sentään ihan sopivassa mittakaavassa häiriköinnin suhteen ja loppupeleissä se oli vallan huumoripitoistakin. (ja nyt tarkkaavaiset lukijat voivat muistella mitä kirjoitin 1.6.. Niin sitä ihminen sopeutuu. Eiköhän tännekin. Täällä olis halpoja asuntoja btw. Ilmeistä ylitarjontaa, kun kadullakin lyödään lappuja käteen. Uuden ja kalustetun ja loisteliaan sais alkaen 60.000e www.knightfrankthailaind.com . Paljonkohan Burman pojat saa palkaa?)

Maanantaina vois sitten lähteä Bangkokista pohjoiseen katselemaan hiljaisempia siltoja ja kulttuurimatkailla muutamassa ihan mielenkiintoiselta vaikuttavassa pikkukaupungissa.

Buddha tykkää muuten punaisesta fantasta. Sitä nää täkäläiset sille tarjoaa.

Soronmoooooo

Tien päällä taas

Sukellukset on nyt meikäläisen osalta sukellettu. Tänään pidän läksiäiset ja huomenna siirryn mantereelle ja pesen pyykit, käyn saunassa, ajan parran ja torstaina bussilla Bangokiin.

Yllättävän haikealta lähteminen tuntuu. Niin kai se on aina. Liikkeelle haluan, mutta ei haluaisi hyvästellä.

Vain hankaluus pysyy :)

Mä sain kuvattua auringonsäteitä

No. Toisaalta ihan mukava mennä katsomaan muitakin mestoja, kun kerran täälläpäin ollaan ja ehkä itsetutkiskelu voisi jäädä pariksi viikoksi hautumaan ja voisin heittäytyä vastuuttomaksi turistiksi. Muutenkin olisi ehkä aika ottaa pää pois omasta perseestä ja katsella mitä ympärillä tapahtuu ja alkaa tulkitsemaan sitä niillä opeilla mitä itsestäni olen saanut.

Et silviisii.

Onkohan mulla muuta? On toki, mutta ne on niin tuntemattomia asioita, että en osaa kielellä niitä kertoa. Enkä näin julkisesti ehkä haluakaan. Mielelläni mä kuulisin mitä muille kuuluu.
 Eli vähän tämä reissu ja asioista kirjoittaminen taitaa lähestyä loppuaan. Ilmassa on selkeästi loppukesän soundi (vaikka siis täällä ole mikään ilmasto muuttunut mihinkään) ja jotakin muutosta johonkin suuntaan kaipaan. Niinkuin kaipaan ruisleipää, oltermannia ja metukkaa. Niinkuin kaipaan ystäviä. Niinkuin kaipaan rakasta. Niinkuin kaipaan perhettä.

Jännä homma sinänsä. Kaikkia näitä asioita kaipaan ja sen pystyn ilmaisemaan, kun olen kaukomailla. Distance makes union possible - niinkuin joku joskus jossakin sanoi. Tai ei sen aina toki tarvitsisi niin olla, mutta ilmeisesti mun aivot hälyyttelee vähän liian herkästi jostakin vaarasta, jos joku tulee liian lähelle liian nopeasti. Usein ehkä turhaan, mutta minkäs teet jos reaktio on patologinen.

Tai voi sitä pysähtyä, hengittää, miettiä ja toimia. Se on tän matkan anti ja motto tulevaisuudelle. Teoreettinen mahdollisuus vapauteen. Ja se vapaus lienee vapautta omista automaatioistaan. Vapaus valita oma toimintansa.

Sinne on vielä matkaa. Ja enemmän ja enemmän tässä vasta niitä omia automaatioitaan kartoittaa.

No saatiinhan tähän vähän oman navan kaivelua. Siitäs saitte.

Muuten mitäs tänne. Joku ihme päävamma mulla on. Pää on kipeä ja sukeltaessa tuntuu epämukavalta. Voipi johtua ihan suolatasapainon epätasapainosta. Olen juonut vettä, mutta ehkäpä kivennäisaineita ei ole tullut otettua tarpeeksi. Kokeilen siis elektrolyyttejä. Tai sit on joku onkalotulehdus. Tai polyppeja päässä. Tutkimma tilannetta. No worries.

Asiat muutenkin järjestyy: sain Oulusta kämpän elokuussa viikoksi, mikäli mun täytyy sinne mennä. Ja ny on DM numerokin. Jipii.
Mikäs tässä. Pieni viileä tuulenvire huuhtelee. Illalla isohkot läksiäiset (paikalla paikallisia ja koko Suomi-yhteisö) Patokin rannalla. Jääsaavit ja bisset on hommattu. Viskit ja blandikset vielä pitää käydä shoppaamassa. Ja ehkä vähän sipsiä sun muuta sälää. Kamat on purettu ja pesty ja valmiina pakkausta varten. Huomenna piikkien maksamiset ja hyvästelyt ja heippa ja kiitos vaan hela kööri.

Hyvästely on perseestä.

MOT

 

Muutun vatkuliksi.

55 päivää reissussa. 3/4 takana. Nyt aivot sulaa ja levottomuus valtaa miehen.

Liikkeelle pitäisi päästä.

Ostin just junaliput Hat Yaista Singaporeen. Juna lähtee kahden viikon päästä lauantaina. Bussi Phuketista Hat Yaihin la-aamuna ja matkaa tulee siis tuommoiset 36h. Pari pysähdystä. Lounas Hat Yaissa ja aamupala Kuala Lumpurissa ja illallinen Singaporessa ja aamupala myös ja sitä seuraava aamubradari Frankfurtissa ja lounaaksi Hkiin.

Eli semmoisia suunnitelmia. Kytkinjalkaa vipattaa tosissaan, kun tämmöisiä mietin. Malttia malttia.

Päivän ogelma on se, että Phuketin toimistosta olivat soittaneet. Arvatenkin kysyvät tulenko tekemään sitä huoltoa. Nyt mietin että miten asiallisesti ilmoitan, että kiitos mutta ei kiitos. Phuketiin menen tässä vielä varmaan viimeistään maanantaina hoitelemaan asioita ja ottamaan saarilomaa, mutta haluan kuitenkin lomailla. Tai kyllä mä haluaisin jeesatakin, mutta mielummin haluan tehdä omia asioitani kuin viettää päiviä hikisessä kopissa fiksaamassa toisten tavaroita ilmaiseksi. Vaikkakin siinä aika kuluisi mukavasti ja kontakteja tulevaisuuteen saisin.

Mutta oikeasti. Kun en mä halua tehdä sitä niin sitten pitää olla rohkeutta sanoa se.

Ja nyt tätä tylsyyttä pitää vain oppia kestämään. Löytää sieltä se elämä.


Lievän korvatulehduksen kehitin. Että nyt ei sitten myöskään sukelleta pariin päivään. Riippumattoa riippumattoa... Luen. Löysin sattumalta Aravind Adigan kirjan "the White Tiger". Se on mainio. Intiaa vähän toisesta näkökulmasta. Mitä sen hymyn ja nöyryyren takana oikein on. Suosittelen kaikille. Ja sitten luen ristiin Tervon ekaa. Pohjanhovia. Osaa sekin kyllä kirjoittaa.

Molemmat saa miettimään, että mikä nyt sitten on oikein ja mikä elämää.

Eli kaikki hyvin. Toimettomuus vaan tekee höperöksi. Aamut menee vielä hyvin, kun olen kehittänyt rannallajuoksu-rutiinin ja sitten nautinnollinen puuro-kahvi-kananmuna -aamupala. Mutta jos ei ole sukeltamista, niin sitten on vaikeaa. Tai toisaalta. Nyt on kello täällä 16 ja en ole em. asioiden lisäksi tehnyt mitään. Eli meneehän tämä näinkin. Kun ottaa rauhallisesti.

...kun vain ottaa rauhallisesti.

El condor pasa

Riippumattopäivä.

Aamupalaksi kahvia ja banaanipannaria meren rannalla tyrskyjä katsellen. Yöllä oli myrsky ja vieläkin vähän aaltoilee.

Kallioilla oli rapuja ja semmosia matosia jotka hyppi. Mietin sit siinä, että joo. Ravuilla on tarkoituksensa. Ne putsaa merta raadoista ja muista ja laittaa tavaran kiertoon. Niillä hyppymadoilla on varmaan samankaltainen tarkoituksensa. Kaikilla primary producer planktoneilla ja muilla öttiäisillä on tarkoituksensa tässä kierrossa. Mut mikä ihme on ihmisen tarkoitus. Me vaan kulutetaan. Me ei tuoteta. Kellekään mitään. 

Rapu

No näistä linkolalaisista aatoksista ravistauduin irti ja päätin, että ihmisen tarkoitus on miettiä, että mikäs tämän kaiken tarkoitus on. Et se olis meidän duuni. Vastuullinen homma, koska kukaan muu luomakunnassa sitä ei varmaan tee. Niillä on omat hommansa. 

Mench.

No jaa. ..En mä näin teologisissa aatoksissa ole viime aikoina päiviäni viettänyt. Huomattavasti maallisempaa menoa maaseudulla . Eli sukeltanut ja roudannut ja korjannut farssinomaisesti traktoria ja silleen. 

Kubota ja Janne. Toinen toimii

Duunin tekemisestä tuli aatos: Tämä on nimittäin hyvä tilanne, että joku muu maksaa minulle palkkaa siitä, että teen täällä ilmaiseksi duunia (kateellisille tiedoksi, että ansaitulla palkallisella kesälomalla olen). Voin tehdä töitä ihan työn tekemisen ilosta. Hyväntekeväisyyspuolella saan tyydytystä, en siitä että teen voittoa tavoittelevalle yritykselle tulosta, vaan siitä että jeesailen täällä kavereita, joilla on todella pitkät päivät. Jos minä teen 10 tuntia, niin he tekevät 12-14. Ja väsäävät aikataulut ja kantavat vastuun ja silleen. Mä olen ihan tyytyväinen, kun saan tehdä painovöitä tai pestä kamoja. Helppoa hommaa. Ei vastuu kiristä. Ja on seuraa ja aika kuluu ja vähän se on välillä ihan fyysistäkuin. Ei mene vain makoiluksi. Ja voin ottaa loparit koska huvittaa ja kieltäytyä töistä, jos siltä tuntuu.

Niinkuin taidan Phuketin kamahuoltosukeisista kieltäytyä. Miksi minä lomaani viettäisin hikisessä varastossa tekemässä hommia joihin pitäisi palkata ihan rahalla yksi ihiminen. Jos tuleva kieltäytymiseni johtaa siihen, että en tänne joskus tulevaisuudessa pääse töihin (jon olen edes tulossa) niin se on sitten voi voi. Joskus pitää lopettaa varman päälle eläminen ja se aika on nyt. On varaa siihen. Enkä puhu rahasta.

Niin. Raha + työ, Vaikea yhdistelmä. Kyllähän työtä tekee mielellään, mutta raha sitten sekoittaa kuviot aika pahasti. Oikeastaan tämä on niin monimutkainen asia, että en jaksa alkaa edes mietimään sitä. Riippumatto tekee tehtävänsä.

Mistä puheen ollen. Viimeisinä aamuina olen siirtynyt nukkumaan riippumattoon aamun koittaessa. Tässä näkee aivan älyttömiä unia. Mikä lie syynä.

Ai muuten. Se mitä oikeastaan kaipaan on ystävät. Mistä sitten tunnet sa ystävän- niin se on sitten toinen asia. Kyllähän sitä ihmisiin tutustuu, mutta ystävystyminen onkin sitten vähän toisenlainen juttu. Kiva on tietää, että semmoisiakin jossakin on ja oikeastaan se riittää aika pitkälle.

Nuoruutta (no en mä vanha vielä ole) kaipaa ehkä juuri siksi, että silloin oli niin paljon ystäviä ja uusia kokemuksia joiden kautta ystävyyssuhteita syntyi. Nyt se on jotenkin vaikeampaa löytää se joku yhteinen ydin. 

Rush hour @ Siam beach

Uujee. Kävin officella. Join teetä. Maksoin tähänastisen ruokalaskuni. Söin jäätelön. Menin riippumattoon. Kuuntelin Hei-Hei Vaasa-festarin tuotokset ja oli hauskaa. Kiitos kaikille ja Inishmanin Mamban keikka kuulosti riemukkaalta. Terveisiä vaan Johan ja Matias.

Österbotten :)

Ja sit nukuin.

Välillä sitä solahtaa tähän toimettomuuteen ihan hyvin. Väliin taas tunnen itseni saaren vangiksi ja ajatus kahdestakymmenestä päivästä on raskas. Sit tekis mieli liikkua. Mutta mitä sitten jos liikkuisi. Tapaisi eriaisia ihmisiä joo. Ja näkisi paikkoja. Mut ehkä tässä nyt kandee vain kokeilla tää mahdollisuus opetella nauttimaan ihan hetkistä sinänsä ja vain siitä mitä niillä hetkillä on tarjota. Eikä hakea elämää suurempia elämyksiä.

Onhan se nyt oikeastaan aika typerää toivoa, että aika kuluisi nopeammin. Loppupeleissä sitä kuitenkin varmaan kaipaa jokaista hetkeä.

He. Mietin mikä olis semmoinen paikka ja hetki, missä haluaisin olla ja tulin siihen tulokseen että mieluiten olisin jonkun etelä-Euroopalaisen merenrantasuurkaupungin (Lissabon, Barcelona, Marseille, Genova tms) kadulla aikaisin aamulla hetkeä ennen kun saan kahvi-croissant -aamupalan eteeni. Katselisin kaupungin heräämistä ja odottaisin innolla mitä päivä tuo tullessaan. Lämpötila 21 astetta. Pieni lounaistuuli ja rekvisiittana hyvin istuva puku, päivän kulttuurikielinen lehti ja hyvä kielitaito.

Illalla tapaisin taiteilijatoverini hämyisissä kuppiloissa ja ilmassa olisi vaaraa ja edistystä ja mystisiä älykkäitä ja saavuttamattomia naisia.

Romanttinen idiootti. Takaisin bungaloville katselemaan vesipuhveleita ja ankkojen marssia sinne ja takaisin. Ne on hassuja. 

Smash hits of 2011

Hani bani baa!

Olen alkanut riippumatolliseksi taiteilijaksi ja totesin, että kuluttamalla voi saada onnea. Ostin siis riippumaton. Hyvän ja kalliin. Se tuli eilen ja on ihana. Ihanampi kuin ajattelin. Suosittelen.

Muuten tässä olen taannoista paniikkiani selvitellyt. Sehän sitten toistui seuraavana päivänä, vähän lievempänä tosin, mutta silti. Olin asiasta aika hämmentynyt ja masentunut ja kaikin puolin valmis heittämään pyyhkeen kehään kaikessa.

Mutta: asiasta muutamien henkilöiden ja itseni kanssa keskusteltuani olen tullut siihen tulokseen, että mielelläni on näemmä taipumus panikoida. Vedessä sen huomaa helposti, koska kontrolloimaton panikointi johtaa sairaalaan tai maan alle. Että nyt  siis sitten törmäsin kontrolliin ja sen tarpeellisuuteen. Merta ei voi kontrolloida. Itseään voi kontrolloida olemalla menemättä mereen. Itseään voi kontrolloida pitämällä itsensä hyvässä henkisessä ja fyysisessä vireessä. Itseään voi kontrolloida KUN se paniikki iskee, niin tajuaa sen ja toimii niinkuin pitää eikä niinkuin vaistot sanovat.

Se on aika jännä homma. Maan päällähän voi toimia vaiston varassa hyvinkin ja jopa menestyä joillakin aloilla ja tuntea olonsa hyväksi koska pääsi ahdistavasta olosta pois. Vedessä niin ei voi tehdä. Itselleni oli iso yllätys, että minussa moinen piirre on ja tottakai mietin (ja olen siitä lähes varma), että paljon panikoin pinnallakin, mutta sitä ei vaan huomaa kun siitä ei tule fyysisiä vammoja. Siitä saa vain välittömän huojennuksen ja ehkäpä jopa voiton tunteen. 

Mut siis olen siis panikoivaa sorttia omalla tavallani. Se tuskin koskaan häviää. Ristinsä kullakin. Mutta entäs sitten? Tiedän, että jos paniikki tulee niin se ei ole totta. Tai on se paniikki totta (ja siinä mielessä kaikkien paniikit ovat kunnioitettavia ja nyt ymmärränkin niitä ihan oman kokemukseni pohjalta), mutta vaistot eivät anna oikeaa informaatiota vaaran suuruudesta. Sen kanssa voi elää. Ratkaisu on hengittäminen. Ja siihen luottaminen, että muut hyväksyvät sen, että nyt sitten panikoidaan ja hengitellään. Se on mulle iso kynnys. Näyttää muille että tässä se kroppa nyt sitten panikoi.

Mutta no. Entäs sitten pt II? Useat panikoivat ja ne jotka eivät koskaan ole ja jos siksi paniikkia heikkoutena pitävät, niin pitäkööt. Sille kun ei kuitenkaan voi mitään. Se on aika selkeä psyykis-fyysinen prosessi jossa, kun se muuttuu fyysiseksi (kuten sukelluspaniikissa ilmankulutus moninkertaistuu ja sit alkaa panikoimaan vielä siitäkin), niin ei sitä noin vain enää hallintaan saa. Tai saa sen aika nopeasti, mutta ei voi oikein pokkana väittää, et kaikki olisi hyvin.

Et paree vaan tästä lähtien olla nöyrä ja sanoa ihmisille, et sori nyt mut mun on pakko vähän hengitellä. Jos toinen ei sitä ymmärrä (tai loukkaantuu) niin no can do.

Ja yksi hyvä puoli: nyt on iso yhdistävä kokemus monien kanssa.

Kontrolli on taas sitten asia sinänsä. Mä olen aina vierastanut kontrollia ja eipä se oikein olekaan, että itseään kontrolloi konrolloimalla muita. Tai vaikka jos tietää itsellään olevan tarpeen kontrolliin tietyissä asioissa (siis on hyvä itsetuntemus), niin ei sopisi asettaa muita saman kontrollin alle, mikä itselleen on tarpeellista. Ja samoin mun pitää alkaa ymmärtämään (ja nyt kokemusperäisesti voinkin), että jos joku sanoo et ei se voi tehdä asiaa x eikä  perustele sitä millään (onhan panikoiminen ja se risti jotenkin häpeällinen. Tai se voi olla), niin se pitää vaan hyväksyä. Se on kuitenkin sen toisen todellisuus ja sille on tarve.

Et joo. Kontrollia tarvitaan. Jokaisen oma asia on sitten se, tekeekö sen niin että välttää kaikkia mahdollisia tilanteita, missä paniikkia ehkä mahdollisesti voi syntyä vai opetteleeko elämään sen kanssa. Mä valitsen jälkimmäisen. Mä jatkoin sukeltamista ja tänään tein ehkä elämäni pari parasta dyykkiä. Koko ajan se oli mukana se mun paniikki, mutta mä olin valmis siihen jos se tulee ja tavallaan sen ystävä. Ei tullut. Meillä meni mörön kanssa kivasti. Ja mä olen hyväksynyt sen, että se sieltä joskus tulee ja varmaan silloin, kun vähiten odottaa. Ja mä tiedän että tietyt fyysiset asiat edesauttaa sen syntyä (väsy, brenkku, muu sähläys). Mä voin vähentää riskiä, mutta mä uskon pystyväni toimimaan itseni kanssa, jos se kuitenkin tulee. En hae sitä, mutta en pelkääkään. Tämä on hyvä ja paras opetus so far.

Vielä, kun maalliset paniikit tunnistaisi ja toimisi niissäkin oikein. Ja itseään näissä jutuissa pitää ajatella. Pyytää apua muilta, jos on konkreettista apua jollakulla annettavana (syliä tai ilmaa) ja olla pelkäämättä muiden tuomiota heikkoudesta, koska se estää -ei edes - avun saamista vaan avun pyytämisen. Mulkkukin todennäköisesti jelppaisi ennenkuin alkaisi vittuilemaan, mutta ei symppis voi auttaa ellei se tiedä, että apua tarvitaan.

Et semmottis. Isoa oppia mulle. Useille varmaan peruskauraa, mutta mun elämä ja blogi tää onkin.

Ny riippumattoudun ja kuuntelen Sotamies Sveijkin kertomuksia ja oon ja jos olemisesta tulee paniikki niin hengitän. 

Hybris

Onnettomuudet ovat useiden sattumien summa. Lähes jouduin. Tuli pieni paniikki tänään. Hommaan varmaankin vaikutti ainakin:

1. edellisillan jäykkä viina + energiajuomadrinksut.

2. Viiden tunnin katkonaiset yöunet rottien ja yönteisten hyönteisten pelossa (maalla on kaikenlaista)

3. Epäluottamus varusteisiin

4. Huonot olosuhteet.

5. Epävarmuus ilmankulutukseeni.
 

Oikeasti alkoi ahdistamaan enemmän kuin ikinä missään. Ei hyvä homma kolmenkymmenen syvyydessä kovassa virrassa. Piti kontrolloida itseään ihan tosissaan, että pysyin kohtalaisen rauhallisesti pinnan alla ja keskeytin sukelluksen. Vähän liian nopeasti nousin silti ja nyt katsellaan tuleeko oireita. Vakuutukset on onneksi kunnossa keskiyöstä alkaen :)

Opettavaa. Aika kovalla kädellä opettavaa. Mietin nyt tietty sitten sitäkin, että onko minusta tähän. Toisaalta ei kai tarvi ollakaan, jos niikseen tulee.

Heti mentiin kyllä uudestaan  veteen ja vaikka se ei kivaa ollutkaan (ekaa kertaa en tunne oloani varmaksi vedessä. Mistä se nyt tulee?) niin varmaan hyvä mennä heti uudestaan. Ja illalla vielä kerran. Ihan rauhassa ja matalalle.

Mut en mä välitä tosissaan sellaisesta sankarisukeltamisesta. Ei oo mun juttu.  Harmi mut niin on. Homman pitä relaa ja hauskaa. Suorittaminen ja todistaminen ja muiden tasoon pyrkiminen ei oo. Ehkä stressikynnys oli alentunut em. asioiden takia.

No mut on ny vähän surullinen fiilis. Heti kun homma ei toimi, niin löydän itseni miettimästä, että mitä mä täällä edes teen ja äitiä on ikävä. Toisaalta osasyy näihin tunteisiin on varmaan oman kropan epätasapainotus alkoholilla. Pitäisi pysyä erossa siitä ja kahvista ja liiallisesta sokerista.

Noh mut. Nyt ainakin ymmärrän ihan oman kokemuksen kautta-, että miltä se tuntuu kun ei pysty jatkamaan. Voin siis olla tulevaisuudessa empaattisempi niissäkin tilanteissa ihan omaa kyvyttömyyttäni (väliaikaista tai pysyvää - sen näyttää aika) muistellen. Ehkä tämä oli se suurin opetus, koska kuitenkin kaikesta huolimatta olkaamme ylpeitä opista jota elo  antaa. Vaikka se osoittaisi, että olemme  toisenlaisia kuin kuvittelimme.

Ja tästä ei nyt muiden kannata pelästyä pyydän. Mä otin opikseni ja katson nyt miten tää tästä etenee. Ja olen vain se mikä olen.

Elämä on suuri kusen päästä pakottaja.

Heinäkuu... Kuukausista julmin

Paarmat ne pörrää ja uutta pottua kera sillin syödään. Ja maataan maaseudulla katselemassa kuinka poutapilvet lömpöttelevät taivaalla ja kuunnellan kuinka sato kypsyy. Ja illalla mennään saunaan ja pestään selät ja lähdetään jokisaunoille riiulle ja ajellaan pyörällä keskiyön auringossa piika jopparilla kohti lähintä heinäsuovaa. Laiskotellaan ja nautitaan raskaana olevasta luonnosta.

Koto II

Mää muutin maalle. Et ny sit pitäis hidastaa.

Oon kattellu lehmiä, kun ne vaan makaa jo yrittänyt oppia. Oon lukenu dekkaria. Oon nukkunu päikkärit terassin lattialla. Oon virittänyt riippumaton ja todennut sen AIVAN PASKAKSI (älkää ostako koskaan sellaisia naruriippumattoja. Niistä ei ole kuin harmia. Niin moni minulle sanoi, mutta en muuta löytänyt). Oon totemisen jälkeen tilannut itselleni kunnollisen riippumaton. Oon ihmetellyt sähköjen puutetta. Oon saanut tiedon, et sähköt on pois päältä 7-18. Oon miettinyt heinäkuuta ja sen julmuutta. Ja parisuhteita.

o

My point of view

Et semmottis. Haikailen taas mut ollaan nyt täällä ja hidastetaan vaikka hampaat irvessä. Uusi harrastukseni hengenpidättäminen etenee. Tänään pidättelin rapiat kolme minuuttia. On mullakin huvit. No, ennenmuinoin harrastelin heinäkuussa Ranskan ympäriajojen katselemista. Se silloin oli nastaa, eikä se silloin tuntunut elämän hukkaamiselta. Miten musta on tullut näin kiireinen ja juokseva? Juoksettunut. 

Laitteet on taas kunnossa ja sukeltamaan tekis mieli. Ehkä huomenna vois mennä. Muuten muuten ihan hiljaa ja aivan vaiti elämistä. Tai sen yrittämistä. Ja opettelua.

Iines. Naapuri.

Ai ni. Romanssi! Kuulin huhuja, että yksi täkäläinen baarityttönen- tai nainen se on-  on muhun ihastunut. Se vain valitettavasti on myös saaren ainoan poliisin heila. Ehkä kannattaa olla ärsyttämättä virkavaltaa. On tää villi paikka tää saari.

Kalastaja-Pekan parempi pasuri

Kalastaja-Pekan uimakoulu

Hola mussukat.

Nyt on saunottu ja oltu hieronnassa ja  syöty länkkäripöperöö ja ajettu mopolla ja vähän juotukin ja oltu töissä ja tultu tarjotuksi lisää töitä (ilmaiseksi tietysti. Nyt Raya ja Phuket alkaa kilpailemaan musta. Näillä on vajaamiehitystä. Phukettiin menisin huoltamaan varusteita.) ja hoidettu asioita ja huollettu kamoja ja ilmottauduttu vapaasukelluskurssille ja oltu markkinoilla ja siinähän sitä useammaksi  päiväksi touhua on ollut. En ole kirjoja lukenut.

Eip siinä mittään. Ihan rattoisasti on aika mennyt ja tämänpäiväisestä krapulasta, hajonneista/hukkuneista varusteista huolimatta mieli on ihan hyvä. Ehkä tuo töitten tekeminen ja se, että tarjotaan lisää saa mut hyvälle tuulelle. En ainakaan ole ihan mulkku mies ilmeisesti. Se, että teen töitä ilmaiseksi on sitten eri asia.

Sunnuntaina lähdin sellaiselle kolmen sukelluksen päiväretkelle jeesailemaan. Oli kokolailla erilaista hommaa sukeltaa siten, että porukkaa on koko ajan kymmeniä ympärillä. Saaressa kun saa sukeltaa aika rauhassa. Kaikilla koko ajan kauhea tohina ja stressi päällä ja se ei oikein vastaa mun käsitystä tästä. Ja ei sitä ongelmilta välttynyt protagonistammekaan. Kaikenlaista harmia kamojen hajoamisesta asiakkaan lähes hukkaamiseen sattui. Kaikki jännä kun tuppaa sattumaan samaan aikaan. Viimeisellä dyykillä veteen mennessä yksi osa putosi, naissukeltajaa joudun hinaamaan, virta vei, miessukeltaja pamautti pinnan alle ja näkvyys oli ehkä metri. Hämälöitsin pinnalla ehkä kolme sekuntia ja lähdin etsimään. Onneksi löysin. Sit otin ohjat käsiin ja vedin sille sukelluksen paikalla, missä en ollut koskaan sukeltanut. Meitsin eka oikea sukellus. Allekirjoitin sen lokikirjankin. Jee. Meitsi on pro.

No se siitä. Oli oikeasti aika hauskaa kaikenlaisista ei niin hauskoista kokemuksista huolimatta. Sit piti mennä baariin sen kunniaksi. Täällä oli vaalit ja alkoholin myynti oli kielletty, mutta kyllä tytöt myi kun pyysi. Myi muutakin, mutta sanoin, että oon  Chalongin ainoa neitsyt ja et teillä ei oo varaa muhun. Niiden kanssa oli lopulta ihan mukavaa.

Ja vapaasukellus. Innostuin siitä. Ajatus siitä et ei oo varusteita on jotenkin lumoava. Sitä paitsi sitä voi reenata talvellakin Suomessa. Jos tää laitesukellus on enemmän varustesotaa niin se on sit zeniä. Molemmat sopii mulle. Ens viikolla ehkä päästään aloittamaan ja eka tavoite oli muistaakseni 16m ja 2min staattista hengenpidättämistä. Ei ole vaarallista. Ei.

Eipä mulla sen kummempia täällä. Hälinäänkin tottuu ja alan näkemään räikeimpien asioiden ulkopuolella olevia hienouksia. Kyllä täällä voisi asuakin. Se on halpaa.

Tilaisiko pizzan ja menisikö partsille syömään sen? Siinäpä pulma. Jääkaapissa on yksi olutkin. Hmmm. Illemmalla ehkä pingistä. Nyt ei jaksa narista eikä miettiä sen kummempia.

1/2 matkan krouvi.

Elo ihmisen mielipiteineen ja haluineen on väliaikaista ja vaihtelevaa.

Reissu on puolessa välissä ja jonkinmoista välitilinpäätöstä tekee mieli tehdä. Ja kas kummaa! Missä sitä teen? No tietysti samassa paikassa, jossa olin kuukausi sitten ja johon ajattelin olla palaamatta enää koskaan eli Chalongin suoralla huorakadulla samaisessa ranskalaisessa hotellissa.

Näin se menee.

Coconut cocco ja coconut Cocco-Bill

Vähän on vaikeat tunnelmat. Vaikea tietää mitä nyt sitten haluaa. Yksi tavoite on suoritettu ja en oikein tiedä oliko se lopultakin vain suoritus vai mikä funktio viime kuun opiskeluilla ja duunin painamisella minulle oli. Enkö pysty pysähtymään? Että ainako pitää vain painaa pää punaisena jotakin niin haastavaa tai rankkaa, että ei vain miettisi? Ja jos niin on niin mitä sitten pakenen? Hä?

Jos tätä nyt lähtee tarkastelemaan siten, että mietin miltä nyt tuntuu ja haluanko mennä takaisin saarelle tekemään töitä ja olemaan, niin vastaus on  "en tiedä". Tekisi mieli lähteä liikkeelle. Toisaalta liikkeellä oleminen on sitä samaa juoksemista ja siitäkin tulee stressiä. Toisaalta päivän mantereella olleena ajatus saaresta ei tunnu enää niin pahalta kuin eilen.

Kaksi asiaa saareen palaamisessa pelottaa:

1. Jaksanko olla yksin (se saaren yhteisö, joka siellä viime kuun oli, hajosi eilen)

2. Pystynkö olemaan ottamatta liikaa vastuuta ja  käyttämään tilaisuutta itselleni hyväksi ja tekemään vain sen mitä nyt haluan (vai edes haluanko? Eli sukeltaa vähintään 35 sukellusta jolloin olisi 100 täynnä ja ensi kesänä tai joskus voisin suorittaa Assistant Instructor-tutkinnon. Ja haluanko minä edes tehdä sitä. Haluanko minä sukeltaa vai haluanko minä vain vaihtoehdon nykyiselle työlleni. Kieltämättä ajatus teatterin tekemisestä tuntuu jo ihan kiinnostavalle. Eli tavallaan tämä toimii. Ainoa vaan, että onhan se nyt ihan persiistä suoraan sanoen, jos itsensä saa maksaa kipeäksi siitä, että lomalla hommaa itselleen työmotivaation takaisin. Nyt lopetan sulkulauseen)

3. Hukkaanko elämääni ja missä se sitten on?

Kaksi eli kolme. Nobody can expect the spanish inquisition.

Eli mää mitään tiärä. Mää mitään ole oppinu paitti olen saanut yhden vaihtoehdon miten elättää itsensä tulevaisuudessa. Tai emmää tiärä mitä mä olen oppinu.

Jussi my style

Ihailen muuten nuorison (hengailen täällä noin kymmenen vuotta itseäni nuorempien kanssa, koska mun ikäiset ovat kaikki alkoholisoituneet tai tulleet rahan ja vallan alkoholisoimiksi) asennetta elämään. Se tuntuu jotenkin vapaammalta häpeästä. Tyypit ovat asiallisia ja hauskoja ja vastuullisia ja älykkäitä ja osaavat nauttia elämästä ilman häpeää ja sikailua. Eilenkin kävimme saunassa. Oli mahtavaa. Ensin syömään (PIZZAAAAAAA!) ja pari olutta. Sitten saunalle ja pari olutta. Sitten hieronta ja kroppa ilmoitti, ettei se halua olutta vaan vettä ja hedelmiä ja nukkua. Se oli elämää. Eikä hävettänyt nauttia. Se oli oikeasti parasta mitä vähään aikaan on tapahtunut. Ja sekin muuten löytyi täältä Chalongista. Paikasta johon vannoin olevani palaamatta. Ihmisiin kyllä kannattaa välillä luottaa. Välillä ne tietää paremmin.

Ja välillä taas ei.

Tasapainotusliivi jonka ostin käytettynä ja liian kalliilla osoittautui pommiksi. Vein sen korjamoon ja korjaamon setä oli vähän, että eipä tästä enää kalua ehkä tule. Vituttaa. Vituttaa eniten oma tyhmyys, koska vaikka en ko. kamoista mitään tiedä niin kuitenkin pitäisi katsoa aina tavaran ulkoista kuntoa niin siitä voi päätellä mitä se on ehkä syönytkin. Ja aika raapaleinen kapistus se oli. Mutta en mä voi syyttää siitä kuin itseäni ja oppia. Rahalla siitä selviää.

Eilen onnekseni tein kerrankin oikean päätöksen (että ehkä olen oppinut jotakin). Ajattelin nääs, jotta menen majailemaan Rawaille, joka on joku 10km Chalongista etelään ja liikun mopolla sitten minne liikun. Vuokrasin mopon. Ajoin Rawaille. Totesin alueen kiinnostavaksi ja tajusin, että miksi teen elämäni vaikeaksi. Olimme jo yhden pariskunnan kanssa sopineet, että menemme illalla syömään ja sitten saunaan. Syömä ja sauna olivat Chalongilla. Chalongilla on ihan kiva hotelli, jonka kokemukseksta tiesin tyydyttävän tarpeeni puhtaille lakanoille ja kuumalle suihkulle. Chalongissa on myös pesula, posti, valokuvaamo, mokkulan latauspiste, toimisto jossa tänään huolletaan rekupaketti, tasapainotusliivin huolto ja 32135262625 huoraa eikun baaria jos tulisi tarve vetää pää täyteen.

Jäin siis tänne. Ja jään vielä seuraavaksikin yöksi, koska tässä on vielä asioita hoidettavana. Ja Rawaille ehdin vaikka huomenna. Mopo on alla koko viikonlopun, joten liikkumaan pääsee sujuvasti.

Jussi next day.

Olen muuten huomannut, että mun osani on aika usein olla lypsylehmä/aisankannattaja/laastari. Kuulostaa ehkä vähän katkeralta, mutta en ma kai kuitenkaan ole katkera. Laastarointia olen harrastanut itsekin ja lypsylempäisyys on vain omaa mokaa. Ja sen toinen puoli on se, että välillä löytää kivoja asioita kun uskoo ihmisiin. Joskus taas tulee kusetetuksi. Useimmiten siitä selviää rahalla ja mitäs sitten. Niin kauan, kuin sille ei ole muuta käyttöä niin käytetään sitä sitten huijareitten elättämiseen ja sen sellaiseen. Vai pitäisikö sitä säästää? Kysyn tätä oikeasti. Ja jos niin mitä varten?

Tai siis kyllä mä myönnän, että ajatus perheestä ja rivarista kaupunki x:n esikaupungissa ja tämä koko kuvio houkuttaa, mutta emmää tiedä. Saahan sen säästämättäkin jos niikseen tulee. Tai ainakin minulla on muutamakin kokemus siitä, että sen saa. Kyllä pankki huolen omistaan pitää.

Tämä on yksi paine mikä minulla on. Elänkö jotenkin väärin kun en elä niin. Haluaisin elää niin, mutta yksin se on vähän vaikeaa ja ei sitä väkipakolla kannata hakea. Kai se ikä ja luonto vetää tikanpoikaa puuhun.

Saaren syvänveden altaat ja joitakin kandeja.

Ja iästä tulikin mieleeni: lueskelen erään kaverin musablogia usein mielelläni (terveisiä Antti). Siinä on vain yksi paha ominaisuus. Se saa minut surulliseksi, koska se muistuttaa minua kultaisesta yhdeksänkymmenluvun lopusta jolloin kaikki oli kultareunaista ja mahtavaa ja mahdollista. Poikain kanssa tehtiin kaikkea kivaa ja tyttöystävien kanssa meni mahtavasti ja niitä riitti. Musiikki oli hyvää ja keikat halpoja ja bändit hyviä. Tulevaisuus oli edessä ja tiedettiin kaikesta kaikki. Telkkarista tuli sunnuntaisin Frendit ja Futurama ja jääkiekkoa. Mitään edellisestä  ei ole kullitettu. Niin se vain oli silloin. Sitä ei ole enää. Eikä tilalla ole mitään vastaavaa.  Se on surullista.

Operation search and destroy eiku recover

 

Mission accomplished

Pt II

Pt III

Tää ei nyt jeesaa mun nostalgiakärsimystä: ulkoa kuuluu musaa. Ekana Neil Youngin Old man ja nyt Cohenin Hey, that's not a way to say goodbye. Onko tää elämä vaan jatkuvaa elämälle hyvästien sanomista. Tai niinks Unamuro sanoo että "kuolemanjälkeisen elämän miettiminen on hyvin hyvin konkreettista". Juu. Tai ainakin mä kelaan sen niin, että koska kun sitä kelaa, niin tajuaa että ei sitä voi kelata. Että elää pitäisi. Mutta siis miten, missä ja millä arvoilla? Ja onko mun arvot jotenkin liian tiukat siinä mielessä että itse estän itseäni elämästä.

Tai sitten mun kohtalo on olla lypsysehmä/aisankannattaja/näyttelijä/laastari/kätilö ja pitää vain hyväksyä se. En tie. Mie tiiä mistään mittään.

Joose demoaa vetten alla. Siitä mä pidän. Ei voi hössöttää vaan olla vain selkeä. 

Joose demoaa pt II

Että simmottis. Kai mä vaan vertaan itseäni liikaa muihin.

Eli puolimatka. Alkupiste. Zeniitti. Henkinen juhannus. Heinäkuu on kiva kuu, jos kotiasiat on kunnossa ja mihinkään ei ole kiire. Mulla on kiire jonnekin. En tiedä mihin.

Viimeinen testi

Done. Saako mennä kotiin?